Kaikki ne vuodet kun vihasin itseäni ja olemassaoloa, kuvittelin että kun pukeutuu mustiin peittäviin vaatteisiin kukaan ei oikeastaan kykene sitten hahmottamaa sitä mitä mä oikeasti olen. Miten ruma ja epätäydellinen keho piileskeleekään kaikkien noiden vaatekerrosten alla.
Että kun peittää totuuden itseltään, peittää siinä samalla totuuden kaikilta toisilta - see no evil, they speak no evil and you will hear no evil. Peittävien vaatekerrosten myötävaikutuksesta keho lakkaa ikäänkuin olemasta olemassa ollenkaan, koska jos kukaan ei näe jotakin voi aina sanoa jälkeepäin että mitään sellasita ei ole ollutkaan. Sittenkun on laihtunut voi sanoa ettei mulla koskaan ole ollutkaan sitä lihavaa rumaa kehoa, koska kukaa ei sitä milloinkaan ole nähnyt - jpg. or it did not happen.
Jotekin mä ajattelin, että jos ihmiset näkisivät mut sellaisena kun mä oikeasti olen, mä muuttuisin todella sellaiseksi - jos mut nähtäis lihavana, mä olisin lihava.
vuori hyllyvää lihaa ja läskiä - läsi lihavuori
Naurattaa miettiä nyt, että voi helvetti aika monta vuotta mä olen imitoinut strutsia - hautaa pään hiekkaan niin on piilossa kaikelta, koska ei itse näe ympäristöä.
BodyLove ajatusten sisäistämisen myötä on tajunnut, että olipa mulla päällä mitä tahansa mä olen aina se sama minä - ihana ihmeellinen minä. Vaatteet eivät peitä itsen todellista olemista vaikka niitä miten kasaisi ylleen. Käänteisesti pohdittuna ei siis ole mitään pelkoa luopua ylimääräisistä vaatekerroksista aurinkoisella kelillä ja antaa auringon helliä ihoa.
Kaikkia vaatteita kantaa sama minä. Sama keho joka säällä ja joka asussa.
BodyLove ja itsensä ehdoton rakastaminen - tai oikeastaan niiden ajatusten sisäistäminen ja rakkaudellisten fiilisten salliminen - on auttanut mut ymmärtämään, ettei mulla ole mitään hävettävää. Ei ole mitään sellaista, jota tarvisi kätkeä piiloon itseltään.
Kun löytää rohkeuden antaa itselleen luvan nähdä itsenä rehellisin silmin juuri tässä hetkessä omaa olemistaan sellaisenaan rakastaen, sitä jollakin tasolla unohtaa toisista ihmisistä joskus nousseen ahdistuksen. Sen fiiliksen, että mitähän toi nyt musta ajattelee.
Olen huomannut, että itseensä rakastumisen myötävaikutuksesta sitä alkaa ajatella myös kanssaihmisistä positiivisesti. Sen sijaan, että pohtisi ihmisen kohdatessaan ensimmäisenä esimerkiksi hameen helman lyhyyttä tai reisien muhkuraisuutta - siis kiinnittäisi huomiota kaikkiin niihin omainaisuuksiin toisissa joita itse vihaa itsessään yli kaiken tai jotka tavalla tai toisella on omien pelkojen keskipisteessä - on aikaa kiinnittää huomiota kaikkeen kauniiseen. Siihen miten hurmaava kuosi on tuon tytön mekossa, miten kauniin terävät kauluksen tuon miehen paidassa ja miten ihanat sandaalit tuolla on jaloissaan.
Alituisen kritisoinnin ijaan mielen täyttävät inspiroivat ajatukset.
"Hei mäkin voisin kokeilla jotakin tuon väristä."
"Tuollainen just polveen yltävä mekko puukenkien kanssa on aika metka combo."
"Oliskohan noita shortseja mun kokoisena."
Kaikista haastavinta on kohdata oma kokonsa rehellisesti. Tarkoitan siis siten, että uskaltautuu oikeasti ostamaan kaupasta itselleen sopivan kokoisen vaatteen.
Olin kokolappufetishisti.
Oli ostettava tietyn kokoinen vaate - joka usein jäi kaapin pohjalle tai kiristi ja puristi ikävästi. Toisaalta, kiristävän ja puristavan tuntee sai aina peittoon heittamällä kaiken päälimmäiseksi vaatekappaaleeksi sen suojaavan kerroksen. Tai pukemalla alle 712 epämukavaa muotoilevaa alusasutuotetta - eipä sillä, olen yhä muotoilevien alusvaatteiden puolestapuhuja, toki määrä ei korvaa sopivaa kokoa niissäkään. Kuvitelaa nyt, olen joskun peitellyt itseäni KOLMIEN - todellakin kolmen yksittäisen kappaleen - muotoilevien alushousujen voimin. Alimmaiset "muotoilivat" kehon puristuksiin, kahdet päälimmäiset peittelivät alimmaisten epäsopivuutta.
wow
Sitten on vielä pohtimatta minulle se kaikkein arin asia, se juttu minkä kanssa on saanut tehdä eniten töitä, jotta oppisi arvostamaan ja rakastamaan juuri sitä osaa omassa kehossa.
jalat
Mä olen tehnyt aktiivista rakkaustyötä lähes neljä vuotta, jotta olen tullut sinuiksi omien jalkojeni kanssa. Edelleen on päiviä, jolloin jalat ovat kehorakkauellisesti haastava alue.
Ne muistuttavat minua olemassaolollaan omistan juuristani niin valtavasti.
Luovat kauhukuvia millainen minusta voisi tulla. Herättävät toisinaan katkeruutta, ettei geenit vieneetkään toiseen suuntaan vaan että msuta tuli tälläinen.
Lopulta mä totean olevani kiitollinen, että omia jalkojani katsellessa saan muistaa olevani yhditelmä kaikkia noita geenejä. Jotakin ainutlaatuista rakkaudella alkuusaatettua - minun on lupa vaalia hyviä muistoja rakastamalla ehdoitta noita jalkoja juuri sellaisena kun ne tänään ovat.
Mä en koskaan ole tuntenut itseäni vaatteissa niin vapaaksi kuin nykyään.
Vapaus on muuten hassu juttu, sen tuo tullessaan elämään kohteliaisuuden ja huomioonottamisen kästitteet itsestäänselvinä huomioonotettavina seikkoina.
Teininä pukeuduin "just niinkun mä haluan - because I can" silkasta huomionhakuisesta näyttämisenhalusta. Tiedättekö, että joku sanoisi mun olevan rohkea ja ihana ja rakastettava - mitä noita nyt on - koska pukeusun niin ja näin. Mähän en itse kyennyt ajattelemaan itsestäni mitenkään rakkaudellisesti. Kun itse ei kykene ja osaa, sitä etsii muita sanomaan ääneen ne sanat jotka pitäisi itse sanoa itselleen.
Mitenn monnta kertaa olenaan vannonut pitäväni tuosta ja tästä vaatteesta ja pukeutuvani näin ja noin vain itseäni varten. Toisaalta taas olen valunut mielen mustinpina hetkinä mustien peittävien vaatteiden tuoman turvallisuuden tunteen pauloihin. Ehkä pitäisi kutsua näitä kasvuvuosia kokonaisvaltaisesti Strutsileikeksi - milloin on tullut valheellisella ylpeydellä pörhisteltyä höyheneitä, milloin haudattua päänsä hiekkaan kun pelottaa niin perkeleesti.
Tänään ollaan tilanteessa, jossa ilmaisen pukeutumisellani omaa yksilöllisyyttäni ilman että sen kumemmin pyrin ensisijaisesti hakemaan valinnoillani hyväksyntää ja rakkautta toisilta ihmisiltä. Itseni rakkaus itseäni kohtaan riittää kantamaan eteenpäin.
Sivuraiteilta takaisin itse ajatukseen - ympäristön ja tilaisuuden huomioonottavaan pukeutumiseen.
Nämä ihanat mustat shortsit - ne ovat minulle vapaa-ajan asu.
En halua pukeutua työpäivinä shortseihin vaan valitsen ylleni mieluummin yhden lempimekoistani. Tässä kohtaa lienee avattava vähän ajatuksiaan ja vastattava kysymykseen miksi.
Koen että asiakaspalvelussa minulla on vastuu neutraalin pukeutumisen kautta toivottaa kaikki ihmiset tervetulleeksi ympäristööni. Shortsit ovat omalla tavallaan rohkea asuste - omiaan hellepäivinä lomalla, mutta työympäristössä hieman liin paljon esille tuova.
Työympäristössä kehoni saa kokonaisuudessaan mielellään jäädä kaikin puolin taka-alalle ja huomio voi yksiselitteisesti keskittyä tekemiseen. Töissä minä olen tekemässä asioita - tuomassa positiivista värinää ympärille tekemisen kautta.
Tuntuu jotenkin hassulta ajatella, että jollaulla keskittyminen voisi häiriintyä liian paljaista sääristä - mutta niin vain asia on. Koska on kohteliasta ottaa toiset ihmiset huomioon, on vähemmän häiriötekijöitä mielestäni paras ratkaisu.
Koen kohteliaisuuden osaksi toista ihmistä kohtaan osoitettavaa rakkaudellisuutta. Niistä lähtökohdista maailmaa katsellessani, miten miten hieno asia etikettisäädökset itseasiassa ovat. Niiden avulla voidaan luontevasti saada aikaan pukeutumiseltaan neutraali ilmapiiri, jossa on mahollisuus keskittyä tekemiseen.
Pukeutumisen avulla voi sekä ilmaista omaa itseään, että myös osoittaa osaltaan rakkaudellista kunnioitusta ympäristöä kohtaan - näin minä ajattelen nykyisellään.
Kauaksi on tultu niistä päivistä kun allerkijoittanut lähetettiin koulusta kotiin laittamaan lisää vaatetta ylle - opettajaani lainaten "epäsiveän pukeutuminen, lisää vaatteita ylle".
Paljon kiitos maailmankaikkeus mahdollisuudesta tälläiseen ihmisenä kasvamiseen.
Mukavaa uutta alkanutta viikkoa kaikille teille blogiani lukeville!
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja