Niin koitti se päivä jolloin saan sanoa olevani ammatiltani parturi-kampaaja

Näyttötutkintoviikko on onnituneesti osaltani ohi. 

Tehtävät on suoritettu, tulokset vastaanotettu.

Rankka rutistus se oli, sitä ei käy kieltäminen. Kolme päivää, kuusi mallia ja kaksikymmentä erillistä arvostelun kohteeksi asetettua työtehtävää. Päivät venyivät aamu kahdeksasta puoli neljään, parina päivänä tein töitä koko annetun työajan syömättä ja juomatta. 

Meitä näytön antajia paikalla oli 25 ja näytön arvioitsijoita kolme. Ajoittain me suorittajaosapuolen sankarit jonoteltiin kiltisti pienten ankkojen lailla arvioitsijoiden perässä omaa vuoroamme odotellen. Tiukimpina hetkinä tunnelmaa piristi keskinäinen vitsailu siitä, miten hassunkurisilta me taatusti näytämme ulkopuolisen silmin katosuttuna tallustellessamme joukkiona ympäri työtilaa arvioitsijan vanavedessä. 

Työn aloittaminen oli helppoa, paikalle tarvittiin vain yksi  arvioitsijoista antamaan aloituslupa. Työvaiheen hyväksytysti päättäminen puolestaan vaati paikalle aina kaikki kolme arvioitsijaa ja jokaisen piti itse kantaa huolta siitä, että jokainen arvioitsija on nähnyt työvaiheen ennen seuraavaan siirtymistä.

Tässä vaiheessa tarinaa odotat jo malttamattomana saadaksesi kuulla kaikista mokistani. Toiveesi on kuultu - here we go.

Minähän aloitin mokailusarjan heti ensimmäisen mallin kohdalla. Kuka osaa arvata mitä kävi? Tuskinpa kukaan, sillä tämä moka on niin absurdia luokkaa, ettei sellaista oleta käyvän omalle kohdalle ikinä.

Kyseessä on vaatteen tahrautuminen tuoliin jääneestä väristä! Siitä, että asiakas istuu tuolissa useamman tunnin ja viimein kappaa poistaessa tajuat, että tuolista on siirtynyt kuivunutta väriä tahraksi asiakkaan selkään kapan alle. Kauaksi kaikista niistä kohdista, jonne millään tavalla itse olet voinut väriä tuhria sitä asiakkaan päähän levittäessäsi. Ja värin on vielä täysin jotakin muuta, kuin sinun juuri tälle asiakkaalle käyttämäsi väri.

Siinäpä sitä sitten selittää näytön arvioitsijoille, että asiakkaalla on nyt paita tahrainen koska minä en tarkistanut että asiakastuoli on siisti ja puhdas ennen kuin istutin asiakkaan siihen.

Yksi elämäni tähtihetkiä voin vakuuttaa. En muista milloin olisin viimeksi tuntenut itseni niin tyhmäksi, kuin siinä hetkessä jolloin seisoin asiakkaan takana tarhaa ihailemassa.

Tässä mokalla on hyvä loppu joka opettaa väritahrojen kanssa toimintaa. Heti tahran huomattuani, suihkutin siihen aimo kerroksen hiuslakkaa ja neuvoin asiakasta pesemään puseron heti kotiin päästyään. Tahra irtosi ja suurilta korvauksilta vältyttiin!

Nappaa yltä siis ilmainen vinkki tahraonnettomuksien kanssa toimintaan.

Onneksi tämä näyttömalli oli rakas ystäväni. Koko tahraepisodista selvittiin narulla ja lupauksella korvata ylimääräinen paidan pesuun kulunut pesuaineen hinta lattekupilla kahvilassa.

Moka numero kaksi - pyydä itse malliasi saapumaan paikalle tuntia liian myöhään. Tämäkin moka sijoittuu hienosti ensimmäiseen näyttötutkintopäivään. Positiivisena puolena tästä mokasta kehkeytyi minulle aikaa lounastaa kunnolla - pysyi nälkämörkö poissa paniikkia lisäämästä. Nurja puoli tässä mokassa  on se, että jouduin työskentelemään kaksin verroin saadakseni kaikki tavoitellut työtehtävät mallin päähän tehdyksi ennen määräajan umpeutumista. Vaikkakin uohdin kiireessä näyttää suoristuspermanentin arvioitsijoille ennen kuivaamista - moka numero kolme. Olivat onneksi ymmärtäväisiä ja työni kelpuutettiin arvioitavaksi uudelleen kasteltuna. Kaikesta tästä seurasi tilanne, jossa asiakkaan parran muotoiluajolle jäin aikaa 20 minuuttia - but I did it!

Annan täyden kympin itselleni sisukkuudesta,

 minä onnistuin töiden kanssa ja valmistuin juuri ennen määräaikaa!

Enkä edes itkenyt.

Tiistain ja keskiviikon näyttöjen osalta tarkistin maanantai-iltana vielä useampaan kertaa omat aikatauluni ja malleille ilmoittamani aikataulut. Onneksi aikataulumoka koski ainoastaan tätä yhtä malleistani ja muiden kanssa olin onnistunut sopimaan oikeat  paikalle saapumisajat.

Mutta eipä se tiistaipäiväkään mennyt Strömsö tunnelmissa. 

Partaveitseni hukkui - tai oikeammin veitsi oli avuliaasti siirretty sellaiseen olin paikkaan, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Joten päivän toinen tärkeimmistä näytöistäni - parranajo - päätyi suoritetuksi käyttäen välineenä puolison minulle joululahjaksi ostamaan. Ainoa miinus oli, etten ollut ajanut partaa veitsellä vielä kertaakaan, joten mitään tuntuma tuohon veitseen tai sen käyttäytymiseen parranajossa minulla ei ollut. Kaksi pientä vekkiä asiakkaan leualla on minusta todella hyvä suoritus täysin uudella veitsellä. Veitsi on vakiotyökaluani paljon sulavampi ja huisin terävä, joten ilo sillä oli ajaa partaa heti, kun sen hallinnasta pääsi hiukkasen jyvälle.

Siinäpä nuo mokani sitten olivatkin,

Näin jälkikäteen katsottuna mokailut naurattavat. Ovat kai oikeastaan jotenkin jopa luonnollinen osa tälläista jännittävää näyttötilannetta.

Olen ylpeä itsestäni, sillä selvisin läpi näytöistä vailla rauhoittavien lääkkeiden apua ja ilman paniikkikohtauksia. Tässä kohtaa on niin vapauttavaa kertoa, että kaikki jännitykseen liittyvät pakokeinona hyödyntämäni syömishäiriöoireilut loistivat....POISSAOLOLLAAN. Kaikki mieleni oikut ja oireilut olivat tiukan paikan saavuttua näyttöviikolla täydellisesti poissa.

Pään sisällä oli hiljaista.

Tiesin osaavani ja luotin itseeni.

Ensimmäistä kertaa elämässäni saavuin näyttöihin luottavaisena ja itseeni uskoen. Normaali asiaankuulva kisajännitys oli läsnä - niin kuin pitääkin - paniikinomainen itsetuhoinen oman taidon näyttämisestä ja arvostelun alle joutumisesta aiheutuva ahdistus taasen taakse jäänyttä elämää.

Näin ihmeellistä on mielensairaudesta toipuvan elämä. Oikeastaa aika on opetella käyttämään elämästäni kertoessa sanoja mielensairaudesta toipuneen elämää, sillä sitähän minä nykyisellään olen ja sellaista elämää minä elän.

On tämän postauksen viimeisen paljastuksen aika.

Uteliaisuus kutkuttaa, käsi ylös joka tahtoo kuulla arviot töistäni?

Yritystoiminta sai arvosanakseen kiitettävä, 

loput tutkinnon osat läpäisin arvosanalla hyvä.

Olenko tyytyväinen?

No olen. Hell yeah!

Olen elänyt suuren unelmani todeksi - minä valmistuin parturi-kampaajaksi!

Saamani arvosanat ovat todenmukainen kuvaus taidoistani.

Minä olen ihan hyvä. 

Huomenna on edessä valmistujaisjuhlat. Viimeinen päivä ihanien luokkatoverieni seurassa. Tai oikeastaan eihän me mitään luokkatovereita sillä tavalla enää olla, mehän olemme nyt toistemme kollegoja. Kohotamme kuitenkin yhdessä opiskelutovereina maljan kampaamokoulu Unika Hairstyle:n vuosiluokkalle 2015-2017.

Kiitos kuluneesta puolestatoistavuodesta ihanat luokkatoverini!

Rakkaudella,

Sallamari

ps. Haluaisitteko kuulla lisää koulusta ja siitä, millaista on opiskella yksityisessä ammattikoulussa? Olisiko sellaisesa aiheessa potentiaalia mielenkiintoiselle blogitekstille?