Viikonlopun eheyttävin kokemus - Let your hair loose and enjoy.
En keksinyt miten tuon suomentaisi yksiselitteisesti, mutta minulle tämä kaikki tarkoittaa täydellistä kontrollista irtipäästäista ja hetkessä elämistä. Elämistä vapaana pelosta ottaen avoimin sydämin vastaan sen mitä maailma tarjoaa - nauttien kulkemastaan matkasta.
Minulla ja alkoholilla on koko elämäni ajan ollut monimutkainen suhde. Tai oikeastaan varsin yksinkertainen suhde - minähän päätin jo neljätositakesäisenä olevani liian pyhä ja puhdas ihminen alkoholille. Muotoilin näkyvän minäni raivoraitiiksi suuressa kontrollin tunteen menettämisen pelossa - anorektinen mieleni salaa kehui puolivillaiesti ajatteli, että tuon päätöksen kanssa minä olen kelvollinen edes jonkunasteiseen elmään. Bulimian nostaessa päätään tilanne hetkeksi muuttui - alkoholilla saattoi myrkyttää itseään ja krapulassa pakottaa itsensä ahmimaan käsittämättömiä määriä. Katsokaan kiusaa se on pienikin kiusa ja siitä saat possu juuri tuon sinä ansaitset saneli syömishäiriöni niinä vuosina.
Viimeiseen kymmenen vuotta olen vuoron perään ollut liian pyhä tai liian arka juomaan suunnilleen yhtä viinilasillista. Oli helpompaa heittää alkoholi kokonaan kiellettyjen listalle, kuin lähteä tutkimaan kaikkia niitä kammottavia mahdollisuuksia joita seurustelevaan alkoholinkäyttöön kytkeytyy.
Kyllä, keskiverto alkoholinkäyttö on seurustelumuoto - näin minä todella asiasta ajattelen.
Toipumisen myötä, yksi toisensa jälkeen, kielletyt asiat -listani tyhjenee tyhjenemistään.
Viikonloppuna ensikertaa vuosiin rohkaisin itseni rennosti seurustelemaan tarjotun viinin kanssa.
Mitä kävi.
Oli hauska ilta.
Mukavia ihmisiä, hyvää seuraa.
Olin tasa-arvoisena, siis omassa maailmassani tasa-arvoisena, ihmisenä toisten seurassa.
En parempi enkä huonompi.
Ihan samanlainen.
Ja tutustuin avoimin mielin muihin ihmisiin - seurustelua ja sosiaalisista kanssakäymistä, niitä minulle todella haastavia asioita. Mutta niiden pariin tutustuminen helpottuu sillä, että antaa itselleen luvan laskeutua maan pinnalle itserakentamansa pyhän norsunluutornin ylhäisestä yksinäisyydestä.
Luopuu siitä syvästä uskosta, että on itselleen kelvollinen yksinäisenä ja eristyneenä - koska läpihuonona ihmisenä se on ainoa olotila jonka ansaitsee.
Entä jälkiseuraukset.
No krapulahan siitä seurasi.
Eikä mitään sen enempää.
Ei ahmintakohtauksia, ei morkkista
ei maailamanloppua.
Puolivuorokautta kestänyt hutererahko olo ja lievieä hyvälaatuisia rytmihäiriöitä.
Ei mitää mistä ei selviäisi.
No entä mitenkä se juominen/syöminen kombinaatio?
Vapautuneesti.
Ilman erityisempää mielenkiintoa tai mietintää.
Yksi suuri oivalliksen ja onnistumisen täyttämä tunne lisää eiliselle oli huomata,
että 100 grammaa karkkia on oikeasti riittävä määrä täyttämään, krapulaisenkin, mieliteon.
Nauroin katketakseni, kun Patrik minulle ensimmäistä kertaa esitti, että karkkinälän tyydyttämiseen keskivertoaikuisella riittää suunnilleen sadan gramman kerta-annos.
No way in hell, sanoin minä.
Niin ei käy minun kohdallani k-o-s-k-a-a-n
EI IKINÄ.
Miten väärässä olin.
100g irtokarkkia Makuunista kruunasi minulle eilisen krapulaillan Lindan sohvalla.
Tämä jutun kuvituksena on eiliset krapularuokailut, aamiaista lukuunottamatta. Aamiaisella kykenin saamaan alas vain puoli lautasellista puolilämmintä kaurapuuroa ja kaksi munanvalkuaista kahvimukillä kyyditettynä.
Ei erityisen esteettinen näky - krapula-aamun aamupalat noi ylipäätään - ei kyennyt ottamaan kuvaa.
Tarinan opetus.
Höllääminen ei tapa.
Altistaa parhaassa tapauksessa todella hyville oivalluksille.
Rakkaudella,
Sallamari
Hei sallamaari!
VastaaPoistakertoisitko minulle, miten olet opetellut ottamaan rennosti ja hölläämään vähän? Mä olen päättänyt muuttua, mutten ole löytänyt oikeaa tietä kontrollin hölläämiseen. Tää näkyy mulla lääkkeiden liikakäyttönä(ajatus. En saa nukuttua, pakko ottaa lääkkeitä)
myös Patrikin kanssa yhdessä tekemämme lista on minulle kompastuskivi (Sallin itselleni alitukset, mutten ylityksiä) ja tästä seuraa ylireagointia ja huonoa mieltä. Pitäisi ottaa rennosti, mutta minä vaan kontrolloin ja kontrolloin. Olet varmaan kirjoittanut tästä, mutta kaikki vinkit vastaan otetaan
kirsi
Minunn tarinani kohti hölläilyä alkoi vajaa parivuotta sitten ensimmäisen terapiakäynnin kautta. Viime vuonna otin toisen merkittävän askeleen hakeutumalla Patrikin puheille, vaikka silloin vielä aika moni Patrikin ajatus ja sanoma juttu tuntui vähän naurettavalta omalle kohdalle muka soviteltavana...että as if, noin mulle ei k-o-s-k-a-a-n tuu tapahtumaan.
Poistahölläilyä kohtaan mulla on pari erilaista lähestymistapaa - toinen on selkeä kokeilemistapa. Se että tietoisesti valitsen kokeille pään sisällä kuuluvan äänen vastaista toimistaa, aluksi todella kovasti pintaan nousevista ahdikstuksen tunteista huolimatta. Minua ahdisti aina eniten se, että pelkäsin oikeasti kuolevani. Vähän kärjistettynä, uskoin että jos todella toimin päässä kuuluvan päälimmäisen äänen vastaisesti kuolen. En kuollut oireilin, ahdistuin, ahmin ja kiukuttelin - mutta pala palalta vapauduin omista itselleni luomista rajoitteista. Kun aamulla heräsi ja tajusi, ettei sitä olekaan kuollut vaikka antoi itselleen luvan juodan pullon siideriä - aluksi kovasti ahdistuen, sitten vähän vähemmän... - oppi ikään kuin sanomaan aina vaan vahvemmin vastaan mielen päälimmäisille hulluinkurisille ajtusmalleille, jotka minulla rajoittivat ihan kaikkea toimintaa. Oppi toteamaan, että ole vittu mitä mieltä olet minä syön nyt karkkia tai juon siiderin. Yhden, koska enempää ei tee ihan oikeasti mieli.
Toinen, ehkä vielä mekaanisempi, opettelukeino on käytössä life coach valmentajilla aika paljon. Mekaanisesti opettelee tekemään jonkin asian toisella tavalla ja riippumatta siitä mitä ajatuksia ja tunteita tämä toimintatapa herättää toistaa tapaa päivästä toiseen.
Uuden tavan oppiminen vie ihmisen mieleltä 21 päivää - sen jälkeen helpottaa. Olen menestyksekkäästi kokeillut tätäkin mallia. 21 päivän rutinoitumisen jälkeen olen vasta pohtinut miltä tuntuu ja miksi oikeastaan tein jotakin sen vanhan ajatusmallin mukaisesti.
Ja minä kontrolloin pakonomaisesti vielä todella montaa asiaa elämässäni - toisia todella huomaamatta ja ihan vaan perustavan omaisestil. Koska olen aina kai tehnyt niin. Revin isoja ylireagointeja aivan pienistä asioista - tänäänkin esimerkiksi, mutta itse asia on sitten toinen juttu - suurin muutos minussa on se miten reagoin omiin ylireagointeihini.
Tuohon omiin reaktioihin reagoimisessa minua on helpottanut häpeän tunteesta irtipääseminen. Luin hyvän kirjan häpeän historiasta ja kultuurimerkityksestä ja tajusin siitä, miten isoa osaa häpeä on aina näytellyt minun elämässäni. Senn ymmärtäminen, että häpeä on vain ulkopuolisen maailman keino hallita ihmisiä auttoi minua ymmärtämään, että itselleni ei minun tarvitse hävetä mitään. Että itseään voi rakastaa juuri sellaisena kuin on. Ihan pyytteittä. Kaikkine vikoineen ja omituisine pakkoajatuksineen. Rakastaa ja samalla rakkaudella ohjata itseään rohkaisten kohti toisenlaisia valintoja.
That's all. Enempää en tähän väliin saa sanotuksi. Tämä siis riittää.
S