Vuoden ensimmäinen työpäivä on onnistuneesti takanapäin. Vaihdos vapaammasta nukkumisrytmistä takaisin näihin puolikuuden aamuherätyksiin sujui kivuttomasti. Aika hassua, saattaisi helposti ajatella, kun kerron että minä suuntasin eilen sänkyyn jo kahdeksalta ja pidin visusti huolen, että valot makuuhuoneessa sammuivat ennen yhdeksää. Minä koen olevani kovin etuoikeutetussa asemassa, kun elämäntilanteeni on niin salliva, että saan rauhassa hipsiä untenmaille ennen ilta yhdeksää. Näin lomapäivien aikana olen nimittäin käytännössä huomannut, miten paljon hyötyä omalle jaksamiselleni on hyvin nukutusta yöstä ja kahdeksan-yhdeksän tunnin yöunista. Päivärytmin tasausvaiheessa, siis käännettäessä vapaasta epäsäännöllisestä päivärytmistä takaisin säännölliseen herätyskello-orientoituneeseen päivärytmiin olen huomannut, että ensimmäisen yön nukahtamisen onnistumisen merkitys on koko projektin kannalta erittäin suuri. Varman päälle pelatakseni, minä turvauduin uniapulaisiin, pieneen annokseen unilääkettä, viime yönä - vain siis varmistaakseni leppoisan ja rauhallisen paluun arkirytmiin.
Lääkkeen lisäksi loin itselleni mahdollisimman suopeat lähtökohdat nopealle nukahtamiselle - vähensin kofeiinin määrän lähes olemattomaan jo parin edellisen päivän ainaka, rauhoitin makuuhuoneen kaikesta elektroniikasta, vältin teeveetä kaksi viimeistä tuntia ennen nukkumaanmenoa ja viimeistelin lääkkeen otettuani nukahtamisprosessia köllöttelemällä kaikessa rauhassa sängyssä hyvän kirjan kera puolisen tuntia.
Uni tuli ilman ongelmia ja nukuin hyvin kellon soittoon saakka.
Yö sujui hyvin ja päivä alkoi pirteästi tihkusaateessa asemalle tallustellessa. Oli hämmentävää huomata, miten ennen jatkuvasti minua vaivanneet, pimeässä kävelyt lähes täysin estäneet, pimeästä ympäristöstä nousevat pelonsekaiset pakkoajatukset ovat kokonaan hävinneet. Kävelen pimeässä, tai no katulamppujen valaisemalla hämärähköllä pyörätiellä, sujuvasti kotoa asemalle ilman että minua pelottaa tai ahdistaa laisinkaan.
Tuo ahdistava pimeän pelko on häirinnyt minua jo vuosia - vuosikymmeniä kenties. Pelkoni on kuvainnollisesti, jotekin sellaista selittämättömän vaaran pelkoa, sellaista että pimeässä vaanii minua jokin (olomuodoton/aineeton asia, sillä en tarkasti osaa sanoa mikä pimeässä minua vaanii) joka väijyy minua jokaisella askeleella. Uhkaako se hyökätä kimppuuni - ryöstää, raadella, häpäistä, syödä suuhunsa - on asia jota en selkeästi osaa eritellä. Osaan vain eritellä, että tuohon tuntemattoman pimeän pelkoon liittyi varsin voimakkaasti totaalinen hetkellinen pelko siitä, että minä kuolen. Että kaikki vain loppuu - juuri nyt. Mielikuvitukseni on aina herkkä ulkopuolisille ärsykkeille, eikä sanomalehdistä luetut uutiset pimeässä tapahtuneista päällekarkauksista ja kuolemantuottamuksista ole helpottaneet pelkotilaani.
Pelko on hiljailleen siis hiipunut, ilman sen erityisempää siedätysharjoittelua tai opettelua. Yksi helpottava tekijä on, että olen oppinut kuuntelemaan musiikkia kävellessäni. Toinen, sellainen tietoisempi, asia jota olen kävellessäni systemaattisesti harjoitellut on se, että pyrin kohtaamaan jokaisen vastaantulevan ihmisen katseen. Katson suoraan ihmistä kohti, tervehdinkin jos kyseessä on koiraa ulkoiluttava herttainen vanhus, sen sijaan että kääntäisin jotenkin häpeillen katseeni alas tai poispäin. Olen päättänyt, että jos joku päätää hyökätä kimppuuni pimeässä niin saa luvan hyökätä suoraa katsettani kohden- Miksi pitäisi vältellä vastaan tulevaa ihmistä. Samalla tavalla tuo ihminen on matkallaan, siinä missä minäkin.
Tänään tuli taitettua kävellen kaikki työmatkan käveltävät osuudet viimeistä matkaa asemalta kotiovelle kuluun ottamatta. Käveltyjä askeleita kertyi lähes 15 000 ja olo on sen mukainen - energinen ja onnellinen. Hetkittäin sateessa tarpoessani mietin, että pliis saisiko tänne nyt sellaisen reippaan pikkupakkasen. Lunta ei välttämättä tarvita, mutta tämä kaiken läpimäräksikasteleva vesisade voisi hetkeksi hellittää.
Oletteko koskaan muuten pohtineet, että onko mahdollista lomailla liikaa?
Minusta tuntui viime viikon viimeisinä päivinä, että nyt lomailumittarini alkaa lähestyä sitä täyttä äärilaitaa. Huomasin, että olo kotona muuttui levottomaksi ja samanaikaisesti hieman turhautuneeksi. Kaipuuta arkirytmiin huomasin etenkin ruokailujen osalta - skippailin kevyesti välttämättömiä aterioitani ja viimeisten lomapäivien kunniaksi napsin suuhuni ohimennen karkkipussista yhden jos toisenkin toffeepalan - ei siksi, että minä oikeasti olisin toffeeta halunnut, vaan enimmäkseen siksi että minulla oli huutava nälkä mutten tylsyyksissäni mukamas jaksanut mennä jääkaapille hakemaan oikeaa ruokaa.
Kaikki on takaisin omissa uomissaan - arki ja selkeä ruokailurytmi on taas löydettyinä.
Tämän vuoden työrupeaman paneutumisen, aloitin kehittämällä itselleni uusia työvälineitä. Valjastin vaeltelevan, ja toisinaan ajatuksiien paljouteen eksyvän, mieleni avuksi Mind Mapit. Löysin netistä avukseni Bubble.us Mind Map työkalun, jonka avulla on helppoa ja nopeaa luoda tulostettavia Mind Map ajatuskartastoja. Toinen tärkeä, työhön liittyvä, oivallus tuli minulle työtoverin taholta - huokailtiin yhdessä sitä, miten toisinaan työhön uppoutuessaan miltei unohtaan hengittää. Ajastin puhelimeni hälyyttämään kerran 46 minuutissa, jotta muistaisin työpäivänkin lomassa keskittyä hetken itseeni ja muistamaan hengittämisen tärkeyden. Kerran 46 minuutissa - remember to breath.
Tämän kappaleen myötä haluan kannustaa muitakin napsimaan reilusti päivän aikana niitä tarpeellisia hengitystaukoja itselleen.
Niin monen tilanteen läpi selviää lopulta vähän kuin itsestään,
kunhan muistaa hengittää.
Hyvää Yötä!
Minä suuntaan nyt nukkumaan.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja