Pohdintaa ensivaikutuksesta, uuden ihmisen kohtaamisesta ja kuka lopulta määrittelee minun itseisarvoni.
Tapasin tuoreen esimieheni ensimmäistä kertaa tänään. Tunnustan ihan kättelyssä, että tapaaminen aavistuksen verran jännitti minua - ja meni loppujen lopuksi aivan erilaisia polkuja eteenpäin, kuin se mihin minä olin valmistautunut. Saatoimme aloittaa yhteistyön puolittain nurikurisin askeljärjestelyin - sillä minun tarkoituksni oli muutamalla sanalla kysäistä mielipidettä erään projektin luonnoksesta ja lopputuloksena päädyin yllättäen esittelemään itseäni ja työnkuvaani sekalaisin sanakääntein. Minäkun yhä hiukan jähmetyn kohdatessani valtava-auraisen persoonan, ja tässä kohden puhumme siis henkilöiden energiakehoista oi te kaksimieliset lukijani. Huoneen täyttävät aurat saavat minussa yhä aikaan paniikkireaktion - suojat ylös ja taisteluasemiin, jokin osa minusta uskoo olevansa uhattuna. Unohan hengittää ja palpatan sisuksistani sanojen muodossa vaikeasti nieltävää verbaalista hernekeittoa. Eksyn ajatuksiini, sekoan sanoissa ja vetäydyn kasaan. Kutistun aivan pineksi - ja vastareaktiona sille egolleni syntyy tarve näytellä mahdollisimman isoa.
Esiin nousee tarve menestyä ja miellyttää.
Mun on tehtävä kaikkeni, että toi pitäisi minusta.
Tai oikeastaan, mun on tehtävä mitä vaan, että se juuri nyt pitäisi minusta.
Hurmaan ja torjua, esitän kylmää jä etäistä jotta ehtisin hylkäämään minut ennenkuin tuo ehtii sanoa minulle, etten minä kelpaakaan.
Tiedotan muutoksen käytöksessäni.
Haluaisin istahtaa alas, siirtää kädet rauhassa sivulleni ja hengittää.
Todeta rauhallisesti, että tähän väliin minun tarvitsee nyt hengittää.
Kaunis ajatus, tänään tapaamisessa kutistuin kutistumistani ja lähdin ajatuksen tasolla kilpajuoksuun. Kiirekiirekiire, minun on oltava nopeampi ja parempi kuin muiden tehdäkseni vaikutuksen tuohon.Jotta tuo pitäisi minusta.
Jatkoin panikointia tunnin tapaamisen jälkeen - rupesin kiireellä suorittamaan. Vain ollakseni jotakin. Tai oikeammin sanottuna ollakseni omasta mielestäni kelvollinen olemaan toisen ihmisen mielestä jotakin.
Unohdin tyystin hengittää.
Pidätin hengitystä ja itkua - ja se ensimmäinen ajatukseni, syömishäiriön äänellä, että nyt mä olen taas mokannut kaiken että ei musta sittenkään ole mihinkään, että enhän mä kuitenkaan voinut onnistua.
Mieli jankkasi, että tässä se nyt nähdää - sä et osaa muutta.
Että ethän sä oikeasti voi toipua, kun sä taas olet tollanen.
Sellainen, josta ei voi tykätä.
Hermostunut ja sosiaalisesti epävarma tässä ensitapaamisessa.
Minuutteja kestänyt keskustelu itsensä kanssa.
Lopulta järjen ääni voitti.
Lähdin kävelylenkin kautta kohti Helsinki-kotia.
Ennen minä olisin paennut suorinta tietä Lindan luokse Helsinki-kotiin nuolemaan haavojani suklaalevyn äärelle. Itsetuhoisena ja itsevihan täyttämättä. Tyhmä - ruma - läski - mikset sä ikinä voi oppia, siinä kattava esimerkki kaikesta siitä jota itsetuhoinen, syömishäiriön ääntä uskovan, minäni on joutunut kuulemaan. Vain, koska on tehnyt parhaansa yllättäen tulleessa hämmentävässä tilanteessa - ollenrikki ja haavoittuva, vaikkakin kaikinkeinoin sitä peitellen. Päällimäinen tunne on tälläisissä tilaiteissa ollut häpeä.
Voi kuinka häpeä sitä, että olen tälläinen.
Kävelylenkillä kohtasin itsesi. Osaisin ensimmäistä kertaa kohdata tämän päiväisen palaveritilanteen antaen itselleni anteeksi oman hämmentävän käytökseni. Osasin sano itse itselleni, se mitä tänään tapahtui tapahtui koska minä olen vielä vähän rikki. Olen vielä raakile, enkä valmis kohtaamaan maailmaa täydessä kukoistuksessani. Olen kömpelo ja hömelön oloinen, vähän niinkuin ensimmäisiä askeleitaan ottava vasa.
Mutta tiedostan jo nyt minulle tärkeimmät asiat - sen, että on lupa hengittää ja pyytää toiselta osapuolelta aikalisä. Selittää ystävällisesti, että otetaanko hieman rauhallisemmin sillä minä tarvitsen tilaa ja hiukan aikaa, jotta muistaisin hengittää.
Tilanteen jälkianalysointi antaa myös tilaisuuden oppia uutta. Vastedes tiedän, että tämä uutukainen esimieheni pitää lyhyistä ja ytimekkäistä asian yhteenvetävistä vastauksista. Ei jaaritteluista ja pitkistä tarinoista - paniikinsekaisella mukahuumorilla höystettynä - sellainen tuntuu hämmentävän meitä kumpaakin. Minua siksi, että tiesin sillä hetkellä panikoineeni ja keskustelun toista osapuolta hänen omista syistään.
Tiedän haparoivan ensikeskustelumme perustella, millaisia odotuksia tulevia tapaamisiamme kohtaan on asetettu - miten informaatio helpoiten välitettään osapuolelta toiselle.
Odotettavissa sulavammin soljuvia palaverejä jatkossa.
Sitten kysymykseen, miten minun itseisarvoni määritellään?
Tämän päivän tapahtumat - onnistumiset ja epäonnistumiset toisen ihmisen silmissä - eivät määritä minua. Ne määrittävät tämän päiväisen tilanteen, jättämättä kokonaan pois kuvasta kokonaisuudessaan huomiotta historian - kokemuksen, mielikuvat, tuntemukset ja ajatukset - jotka tekivät osaltaan tämänpäiväisestä ensikohtaamisestamme juuri tälläisen.
Tämä päivä määrittää toisen ihmisen kokemuksen kautta , kovin hetkellisesti, sen millainen OLIN tänään.
Se millainen ihminen minä ihmisenä loppujenlopuksi olenkaan on yksiselitteisesti vain itseni määriteltävissä oleva suure. Se mitä minä itse sisälläni koen olevani.
Tämänpäiväisen perusteella, minä olen kasvava ja kehittyvä - anteeksiantava ja oppimishaluinen.
Ihminen, joka on kykenevä ja ennen kaikkea halukas muutokseen.
Halukas kasvamaan ihmisenä tässä maailmassa,
luoden katseensa tulevaisuuteen ja uskoen ennenkaikkea siihen,
että tänään olen riittävän hyvä juuri tälläisenä,
riittävän hyvä kasvualusta ihmissielulle
joka haluaa löytää itsestään uusia versoja,
elämän jokaisena päivänä.
Minä kasvan elämäni mukana.
Itsevihasta ja häpeästä,
anteeksiantavaan itseään ymmärtävää ihmisenä kasvuun.
Tänään, olen niin kovin kiitollinen tästäkin minulle osoitetusta mahdollisuudesta ihmisenä kasvamiseen.
Minä kysyin ja maailmankaikkeus vastasi.
Pohdin hiljaa mielessäni, miten paljon painoarvoa pitäisi todellisuudessa antaa sille, mitä esimieheni nyt minusta ensivaikutelman perusteella ajattelee - muodostuuko itseisarvoni perusteet muun maailman mielipiteiden pohjalta? Onko minun olemassaoloni ja onnellisuuteni kannalta mitenkään merkityksellistä se, millaisessa valossa minut työpaikalla nähdään? Elämäni onnelliseksi tekevien asioiden listalla, millaisen tärkeysjärjestyksen puolituntemattomien ihmisten lyhyisiin kohtamisiin ja etäisiin yhteisiin hetkiin perustuvat mielipiteet minusta saavat - voiko sellaisia missään olosuhteissa käyttää minun arvoni määrittämiseen? Miten onnelliseksi mielipiteet tai niiden olemassa olon/olemattomuuden mietintä minut oikeastaa tekee. Entä, jos niistä tuleekin vain onnettomaksi - pelkää joka silmänräpäyksellä enemmän ja enemmän jotakin sellaista mitä oikeasti ei ole edes olemassa. Antaa mielikuvituksena luoda itselleen kauhunsekaisen todellisuuden.
Ja se tärkein kysymys, voinko tai pikemminkin tarviiko minun kovasti edes vaikuttaa työyhteisön pintapuoleiseen tuttavuuteen perutuviin mielipiteisiin minusta?
Luot itseisarvon itselleen tyhjästä.
Että sinun juuri tähän hetkeen, tai eilisiin tekemisiini, perustuva mielipiteesi minusta minun vastuullani? Enpä usko, eiköhän jokainen meistä itse vastaa omista mielipiteistään ja siitä, mistä ne muodostaa ja miksi ne muodostaa.
Minä olen vastuussa siitä, millaisena minä näen itseni.
Siinä on itseisarvoni perusolemus.
Jos peilistä minua tuijottaa kuva, josta kaiken tekemäni, sanomani ja ajattelemisieni jälkeekin pidän olen onnistunut mielipiteessäni. Se pitääkö joku muu tuosta kuvajaisesta on poissa minun käsistäni, sillä miten yksi ihminen mitenkään inhimillisesti voisin kantaa hartioillani koko maailman tunteita ja ajatuksia - ja sitä kautta maailmalla vilistäviä mielipiteitä itsestään.
Voiko pienistä pinnallisita hetkistä luoda itselleen todellista kuvaa kenestäkään?
Onko työminäni vain kokoelma ohikiitäviä hetkiä ja voisiko minua kaihtavalle, siis sellaiselle joka ei oikeastaa ihan hirveän kovati pidä minusta, työtoverille todeta kohteliaasti että kohtaamme pääsääntöisesti väärissä ja epäedullisissa olosuhteissa ja että todellinen minäni on vähän toista maata ja oikeati mukavempi, että jos vain pidetään meidän välit siedettävinä ja tehdään yhteistyötä sen mitä on tarve ja keskitytään välittämään enemmässä määrin niistä ihmisitä jotka oikeasti tunnemme ja joiden seurassa oikeasti saamme kukoistaa?
Päteekö sama ajatus käänteisenä noiden kaikkien pinnallisesti tuttujen ihmisten kohdalla?
Voisiko elämä suoda minulle tilaisuuden tutustua hieman useampaan ihmiseen hieman paremmin?
Sorrunko minäkin usein oletuksiin ja ohikiitäviin hetkiin perustuviin mielipiteisiin,
sen sijaan että näkisin vaivaa tutustua hieman paremmin.
Kuunnella lähelleni tulevaa ihmistä ja keskittyä hetki läsnäolevasti toiseen ihmiseen.
Miten monen ihmisen kohdalla ensitapaamiseen perustuva mielipiteeni muuttuuisi?
Ehkä seuraavaan aarrekarttaa voisin laittaa toiveen siitä,
että haluan rohkaistua paremmin tutustumaan ihmisiin ympärilläni.
Heihin, joihin sattumalta törmään päivittäin tai olen muuten osoitettu olemaan jatkuvassa tekemisessä kanssaan.
Lopuksi itse siihen maailmankaikkeuden vastaukseen.
Se ilmestyi eteeni Lindan välityksellä,
kauniisti Liberty Londonin pusiin käärittynä ajatuksena.
...sillä kun mä näin tämän muistikirjan, mä tiesin että tämä on sun tulijainen.
Siinä on just kaikkia niitä sun juttuja, vain sinä voit hykerrellä innoissas Christian Lacroix tuotantoa olevalle muistikirjalle jossa on kultareunatut sivut. Siis niin upperclass ja kitsch esine, kumpaakin yhtä aikaa. Ja Lacroix - ei mikään Westwood, mutta melkein, just sillä tavalla tunnettu nimi ja kuitenkin tarpeeksi tuntematon. Että mä toin tämän nyt sulle....
Mielipide, jolla on merkitystä.
Vuosien aikana muodostunut käsitys toisesta ihmisestä,
joka pitää sisällään lupauksen siitä, että minusta pidetään juuri tälläisenä tässä hetkessä.
Ja että tuo toinen ihminen kulkee kanssani tätä ihmisenä kasvamiseni polkua,
kulkee edessä, takana tai rinnallani siellä - oikealla hetkellä oikealla paikalla.
Ja pitää minusta koska minä olen minä - on toisaalta antanut aikaa ja tilaisuuden mimulle luontevasti asettua osaksi hänen maailmaansa ja tehnyt elämässään tilaa minulle olla minä, ihan samalla tavalla kuin minä olen tehnyt elämässäni tilaisuuden Lindalle olla juuri Linda.
Ystävä.
Oi ystävä, katsot avoimin silmin todellista minääni.
Otat vastaan sen mitä annan, vaatimatta enempää.
Ystävyydellä on todellista merkitystä.
Se on mielipide, joka tekee minut onnelliseksi.
Ystävyyden perutat ovat vankat,
muutakin kuin kokoelma ohikiitäviä kömpelöjä hetkiä,
jolloin kumpikaan ei ole tiedä miten päin sitä olisi.
Ystävyys on sielujen sympatiaa.
Yksi positiivinen kanava peilata sitä omaa merkityksellisyyttään.
Ystävillä on merkitystä.
Ystävän mielipiteellä on oikeasti merkitystä.
Ei niin paljon kuin peilin,
mutta neuvoa-antavana mielipiteenä huomioon otettava.
Maailmankaikkeuden vastaus,
luota sisäiseen ääneesi, tiedät kenen mielipide sinusta on merkityksellinen.
Kiitos tästä.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja