Oi toipuminen, miksi oletkaan tälläistä vuoristorataa.

Työpäivänä, tämä päivä on selkeä jatkokertomus eiliselle. Aloitin päivän teippaamalla paperikansioni kanteen muistilapun itselleni - Remember to Breath. Mitä parhain aloitus työpäivälle. Unohdin hengittämisen tänään ainoastaan kerran oivaltamisen kiihkossa. Sorruin paniikkiin - huomatkaa mut, nyt mä onnistuin ehkä jossakin - iski kiire ja putosin hengityksen unohdettuani siihen samaan miellyttämisyritykseen. Miellyttämistarpeen alla jaoin tuloksia, jo ennenkuin ehdin selvittää itselleni mitään tuloksia. Minä vain luulin - kuvittelin selvittäneeni, ilman että oikeasti selvitinkään. Loikkasin oikopolulle vain todistaakseni, että katsokaan näin nopeasti minä tästä selvidyn ja osaanhan minä sentään jotakin.

No harm done, itseasissa lopputulos - pienen lisäselvittelyn myötä löydettynä - on paljon parempi kuin luulemani tulos. Kiitollisinta koko episodissa jälleen eteeni järjestetty on tilaisuus oppimiseen. 

Haastan itseni kokeilemaan odotusta - sitä että tästä  lähdin pyrkisinkin odottamaan yhden kokonaisen tunnin, hengittämään muutamaan otteeseen ajatuksella ja vasta sen jälkeen raportoin löydöksestä/työtehtävästä/tai ei siitä että ei ole mitään eteenpäin. Haastan itseni opettelemaan odottamista, koitan seuraavan tilanteen tullen odotella ainakin yhden päivän yli mukavuusalueeni ennenkuin otan yhteyttä esimietahoon - vain siksi että sisälläni kalvaa tunne siitä, että hiljaisus merkitsee sitä että joku on minulle vihainen tai olen epäonnistunut nyt jossakin. Haastan itseni tunnustelemaan, miltä tuntuu odottaa kunnes minulta pyydetään ja hoputetaan tehtävää. Haastan itseni kohtaamaan hetken jossa minä en ole se paras, tehokkainen, ensimmäin ja nopea - aina askeleen muita edellä. 

Haaste astua ulos omalta mukavauusaluelta. Kokeilla ja tunnustella, miltä maailma tuntuu mukavuusalueen ulkopuolella. Tekeekö se kipeää? Tai ei kenties tunnu yhtään millekään. Että kenties kukaan ei suutukaan eikä kukaan koskaan olekaan ollut vihainen. Maailma jatkaa radallaan ja kaikki hakevat tästäkin eteenpäin kahvia keittiöstä aivan samalla tavalla kuin tähänkin asti.

Käsittelen työtapojeni kautta isoa irtipäästämistä. Työstän tunnemuistikuvia opituista ajatusmalleistani ja vapautan itseni pala palalta niiden kahleista.

Minun maailmassani, tai tarkemmin sanottuna kasvualustassani - siis siinä maailmassa johon minut lapsena kasvatettiin - hiljaisuus tarkoitti suuttumusta. Hiljaisuus oli merkki siitä, että minä olin toiminut väärin. Tavalla joka ei miellyttänyt tilanteen toista osapuolta. Isä ja hiljaisuus - puhumattomuusa merkitsi isä oli suutahtanut minulle, koska en tehnyt asiaa niinkuin hän halusi/en onnistunut jossakin niinkuin hän halusi/en osannut niinkuin olisi pitänyt/en kyennyt niinkuin hän uskoi/en ollut sellainen kuin toivottiin - Puhumattomuus oli yhtä kuin epäonnistuminen. Se että on pettänyt toisen ihmisen, että ei olekaan omana itsenään tarpeeksi vaan aivan liian vähän. Että ei ole oikeasti yrittänyt. Paitsi että minä kyllä yritin,  tai ainakin aluksi yritin -  ensimmäiset sata kertaa -  rehellisyyden nimissä lakkasin jossakin kohtaa yrittämästä sillä yritti tai ei lopputulos oli sama :  isä sanoi ystävyytemme irti ja aloitti mykkäkoulun.

Hiljaisuuden määrästä kasvoi itseisarvoni mittari.

Huomiohuoraksi orientoitunut. 

Se mitä minä olen tänään, ei määritä minuuteni todellista olemusta.

Ihmisen kasvussa tämänpäiväinen on lähtötilanne. Hiljaisuuden työstämisessä minä olen edennyt monta askelta lähtöpisteestä. Elämäntaidon valmentajan ja terapeutin luota saadut käytännön harjoitteet ovat auttaneet minua eteenpäin. Elämäntaidon valmentajan kanssa vahvistui tietoisuus siitä, ettei panikointi auta - toimintasuunnitelma vie panikointia pidemmälle ja auttaa hankalan tunnelukon kohtaamistilanteessa eteenpäin. Heittäytyminen hetkellisesti mekaaniseen toimintaan ja haastamaan itsensä toimimaan täysin uusien, ehkä jopa epätavallisten tai riskialttiiden,  tapojen mukaisesti -  esimerkiksi välittömän paniikkiraporttiviestin, sellaisen jossa rivienvälissä sanotaan että täällä olen ja tätä minä koitan tehdä että elä nyt vihaa minua minä oikeasti yritän kyllä ja olen oikeasti tosi hyvä ihminen, lähettämisen sijaan haastaakin itsensä odottamaan tunnin, ehkä kaksi ja lähettää viestin vasta sitten kenties enemmän sisällön kera (tunnissa-kahdessa, kun kerkiää nähkääs työskennellä yhden jos toisen asian parissa ja saada ihan uusia päätelmiä aikaiseksi). Riittävästi toistoja, rohkeita uusia kokemuksia ja kerta toisensa jälkeen paniikintunne sisälläni vähenee.

Uuden oppiminen on itseasiassa aika helppoa. Tällätavalla kiteytettynä uudenlaisten ajatusmallien omaksuminen ei tunnu mitenkään haastavalta vaan vähintäänkin mahdolliselta toimenpiteeltä. Kunhan muistaa edetä pala kerrallaan, pienin askelin. Huomion arvoista on myös totuus epäonnistumisen sisältymisestä yrittämiseen - eikä mitenkään mahdollisuutena vaan ihan faktatekijänä - että läpimurtoa varten tarvitaan lukuisien yritysten ja sitä kautta onnistumis-epäonnistumisjatkumojen sarja. Epäonnistuminen kun on onnistumista, vaikkakaan ei harjoittelun kohteena olevassa haasteessa vaan jossakin haasteen ulkopuolisessa - mutta silti ihmisenä kasvamisen kannalta tärkeässä - opettelua vaativassa asiassa.

Kaikkien näiden tunnekuohujeni keskellä on oloni tänäänkin sanomattoman kiitollinen.

Kiitollinen tunnekuohuista.

Rakkaudella,

Sallamari