29. maaliskuuta 2014

Tee niin tee niin kuin sun äiti sanoo, ei niin ei niin kuin sun isä tahtoo



Luvassa tilitystä vaikeasta isäsuhteesta.
Hetken asioita mielessä pyöriteltyäni tulin tulokseen, että tämäkin postaus kertoo oikeastaan siitä, miten maailmankaikkeus todellakin vastaa sydämesi vilpittömään pyyntöön.

Teinivuosista lähtien minulla on ollut yksi vilpitön toivo - kunpa edes kerran saisin isäni silmissä olla hyvä juuri tälläisenä kuin olen. Toive itsesään on melko simppeli - eikö totta - kaikki se, mitä tuo toive toteutuneena itseasiassa kätkee sisälleen onkin sitten se  vähemmän simppeli osuus tässä yhtälössä. Uskokaa huviksenne, vilpittöminkin pyyntö saattaa toteutumisensa hetkellä tehdä todella kipeää.

Isäni on aina arvostellut ja krisisoinut minua - tai ei oikeastaan aina, aina on äärimmäisen väärä termi tähän kohtaa, sillä moneen otteeseen olen täällä blogissa todennut miten lapsena minulla oli aivan maailman paras isä. Mutta äitini kuolema ja isäni sairastama aivohalvauksen muuttivat tilanteen - aivohalvaukset muuttivat isäni persoonaa. Aivohalvauksien jäljiltä isästäni muutui vaativa ja mihinkään tyytymätön narsisti. Tai näin aikuinen minä asian näkee - isän ennen ja jälkeen persoonat. Muistan parhaiten jälkeen persoonan, sen varjossa kasvoin herkimmät vuoteni ja sen tuhoava voima on haavoittanut minua. On hullunkurista kirjoittaa, että minä todella olen vuosikauden pelännyt omaa isääni - pelännyt jatkuvaa moitetta ja arvostelua. Isä huusi minulle paljon ja pahimmillaan piti minua otteessaan emotionaalisen kiristyksen voimalla.
Jos asia ei mennyt niinkuin isä halusi, isä ilmoitti ettei enää ole kaverini - simple as that.

Kaikki nuo vuodet olen hiljaisesti maailmankaikkudelta pyytänyt, että voi kumpa kerran koittaisi päivä, ettei tuo sanoisi minusta mitään kriittistä, ottaisi minut vaan tälläisenä kuin minä olen.

Vierailtiin siis tänään koko perheen voimin isäni, tai nykyisin sanotaan että vaarin, luona. Jännitin vierailua hiukan etukäteen - niin, kuka, miten ja miksi voi jännittää oman isänsä luona tehtävää vapaaehtoista vierailua. why o why ? -  ja valmistuin henkisesti vastauslitanijoiden kanssa valitusvirsiin - kuten edellä kerrottu, valitus ja minuun kohdistuva armoton kritiikki on se mitä isäni taholta aina on ollut odotettavista. Always and forever. 

Että tukkaskin olet tuollaiseksi värjännyt, ja tuolla tavalla leikannut - isä mun tukka on  just trendikäs pastelliharmaa vaikka vähänn sinertävältä näyttääkin ja älä huoli väri kyllä tasoittuu tästä ajan kanssa enempi harmaaksi kuin siniseksi  ja lyhyt leikkaus koska mun tukka nyt ei vaan kasva.
Olisit voinut vaan olla työpaikassa, kun hyvähän sun oli siinä olla, että mitä sä nyt tolla tavalla menit vaihtamaan ja kannattaako se nyt tuossa iässä, nythän sulla oli kaikki varmaa ja selvää jo, että uudestahan ne sanoo sut ulos milloin tahansa vaikka tukankin tai muun takia - isi kun ei mulla ollut oikeasti  oikein vaihtoehtoja, mä sain potkut edellisestä työstä ja oon ollut tosi tosi hyvä ja tositosi pätevä että sain tän uuden työn - Jaa. 
Liilkkua pitää enemmän, syödä pitää vähemmän, pitää olla niin ja näin

Kävin eilen mieleni perukoilla muutamaan kertaan edellä kuvatut keskustelumallit päässäni läpi. Koitin keksimällä keksiä ja argumentoida oikeutusta itselleni ja omalle olemassaololle. Että saisin kerrankin selvitettyä asioita isälle niin että se ymmärtäisi ja  näkisi ehkä että mä ihan oikeasti osaan vaikka mitä ja olen just hyvä tälläisenä.

Niin maailma vastaa, kuin siltä pyydät.
Minua odotti tänään hiljaisuus - omana itsenä olemisen vapaus.
Ei moitetta, ei kritisoivaa sanaa.

Viimeiset pari vuotta ovat muuttaneet isääni valtavasti. Vaativasta isästä on tullut hiljainen ja rauhallinen vaari, joka puhuu enää harvakseltaa ja vain enimmäkseen nyökkäilee hyväksyvästi. Juttelee lapselle sujuvasti niitä näitä - niinkuin nyt lapselle jutellaan - ja kanssani aika ajoin innostuu muistelemaan lapsuusvuosia ja äitiäni. Kuuntelee tämän päivän tapahtumat, muttei juurikaan kommentoi ja kritisoi niitä - ikään kuin luottaen siihen, että minä tiedän mitä teen ja miten sen teen. 

Sitä tunteiden sekamelskaa - yhtä aikaa helpottunut, ilahtunut ja epäuskoinen,  toisaalta hyvinkin huolestunut. Huolestunut isän jaksamisesta ja siitä tosiasiasta että vanhuuden päivät ovat käsillä. Maalaisjärki sanoo, että kaksi aivohalvausta sairastanut ihminen ei ole seitsemäänkymmentä lähestyessään olympialaisissa kekkuloivien teräsvaarien kunnossa, että huoli terveydentilasta on oikeutettu ja aiheellinen. Mutta eihän se puhu niistä asioista, ei tahdo huolestuttaa minusta. Erehtyy välillä viittamaan pienesti - että kävelystä on tullut raskaampaa ja että tuollainen pieni vaiva nyt vähän olemista haittaa. Helpottuneena ja silmittömän kiitollisena siitä, että minut on viimein päästetty elämään omaa elämääni, olen samanaikaisesti äärimmäisen huolestunut - tasapaino on ikäänkuin keikahtanut ympäri. Sillä osa isäni alituisesta kritisoinnista ja moitteista on taatusti ollut epätoivoisen huolen aikaa saamaan - siis huolen siitä että pärjääkö tuo nyt oikeati elämässä, sillä minähän olen ollut teini-iästä saakka salakavalasti syömishäiriön lumoissa ja sitä kautta aiheuttanut aiheelistakin huolta myös lähipiiilleni (luulinhan minäkin, niinkuin suurin osa syömishäriötä sairastavista,  naivisti aina peitelleeni kaikki ongelmani ympäristöltä ja täten pitäneeni perheeni autuaina syömishäiriösairauden ulkopuolella) -  ja isompii, se satuttavimpia ilmaisumuotoja käyttävä osa, vammautuneen persoonan tuotosta. Nyt huoli on valunut minun suuntaani - minulla on vihdoinkin kaikki hyvin ja se myös näkyy minussa - isällä puolestaan päivä päivältä olo käy vaikeammaksi. 
Hetkittäin en tiedä miten päin olisin - mitä pitäisi sanoa tai tehdä.

Päädyn vain olemaan, tekemättä tai yrittämättä erityisesti mitään.
Olen paikalla ja läsnä - osallistun keskuteluun, mutten yritä mitään. Keskustelen arkipäivästä, omista tekemisistäni ja valinnoistani, ensimmäistä kertaa elämässäni vapaana miellyttämisen tarpeestä. Vapaana siitä, että yrittäisin selitellä ja hyväksyttää valintojani isillä - todeten vain että näin tapahtui, näin tein ja näin tulee tapahtumaan. This is my life and this is how I have chosen to I live it.

Samalla minusta tuntuu jotenkin niin kovin vieraalta ja surulliselta - ikäänkuin jotakin olisi kadonnut ikuisesti. Tuon arvostelevan ja vaativan isän olemuksessa oli paljon elämänenergiaa, voimaa ja tahtoa. Jotakin sellaista joka päivä päivältä nyt kasvaa minussa, mutta jonka näen hiljalleen hiipuvan isästä häntä katsellessani. Sellaista todellista aikuiseksi kasvamista, voimauttavaa ja samalla niin kovin pelottavaa.
Ikään kuin alkaisin nyt viimein ymmärtää, mitä aikuistumisella oikeasti tarkoitetaan.
Millaista on seisoa aidosti omilla jaloillaan.

Olen onnellinen, mutta samalla niin kovin surullinen.

Toteuttaessaan sydämesi todellisen pyynnön,
joutuu maailmankaikkeus toisinaa myös riistämään sinulta jotakin.

Kaiketi siksi, että se jonkinlainen tasapaino säilyisi.


my life, my choices
tänään se ainoa kritiikin ääni asuu pääni sisällä

Olen hiljalleen sisimmässäni hyväksymässä lopullisesti sen, ettei minulla tässä elämässä tule olemaan läheistä suhdetta omaan isääni. Ei sellaista, että olisi isä jonka kainaloon käpertyä itkemään maailman pahuutta. Minulla on kuitenkin isä, joka tiukan paikan marssisi vuokseni vaikka läpi tulen ja jos valinnan eteen laitettaisiin olisi valmis kuolemaan vuokseni. Isä, joka aikuiseksi kasvamistani seuratessaan on joutunut myöntämään itselleen, että minä olen valinnut elämäni polun kulkemaan läpi sellaisten taisteluiden joita kukaan toinen ei voi taistella puolestani. Minulla on isä, joka hiljaa kärsien on vierestä seurannut vuosikymmeniä kestänyttä sisäistä kamppailuani, osaamatta koskaa ojentaa oikealla tavalla auttavaa kättään minua kohti.
Parhaansa on yrittänyt - kerta toisensa jälkeen.

Kaikkein rakkaimman ihmisen menettäminen haavoitti meitä kumpaakin ja vaurioitti pysyvällä tavalla keskinäistä suhdettamme - kuvitelkaa itse, että päivästä toiseen jotakuta ihmistä katsoessanne näkisitte viittauksen menettämästänne, siitä kaikkein rakkaimmasta, ihmisestä. It hurts. Toipuakseen ehjäksi, meidän kahden keskinäinen suhde olisi tarvinnut ulkopuolista apua heti äitini kuoleman jälkeen - olisi tarvittu joku ohjaamaan meitä majakan lailla takaisin oikealle reitille, sillä toden totta äidin kuolema jätti meidät tuuliajolle, kuin kaksi eksynyttä laivaa pimeällä merellä. Kun yhtälöön lisätään vielä nuo sairaudet - murtunut mieli ja halvauksen muuttama persoonallisuus - katastrofin ainekset on valmiit.

Hivenen rikkinäisestä isä-tytär suhteestamme huolimatta isä on minulle hirvittävän rakas.
On aina ollut ja tulee aina olemaan.
Elämäni ainoa todellinen viha-rakkaussuhde.
Vihaan sitä, ettei minulla ole sellaista teeveesarjojen lupsakkaa isää,
ollen samalla kiitollinen siitä että isän on aina ollut osa elämääni.
Onkai parempi pelätä, kuin olla kokonaan ilman.
On helpompaa pelätä, kestää kritiikkiä, haukkuja ja alituista pahaa oloa,
kun hyväksyä se että toinen ihminen kuolee ja on lopullisesti pois.
Koska jos se on lopullisesti pois, 
ei ole enää mahdollisuutta muutokseen.

En tiedä , edelliset lausee on kerrassaan hassusti sanottu, toisaalta isän pelkääminen on ollut niin todellinen ja jokapäiväinen osa elämääni, että ajan kanssa siihen jotenkin vain turtuu. Haaveilee paremmasta, mutta hyväksyy tositilanteen.
Vasta tilanteen totaalisesti muututtua, sitä herää havaitsemaan asioita aivan eri tavalla.
Kuvaan astuu pelko, että entä jos kohta on kaikki lopullisesti ohi?

Tässä kohtaa, epäin hukanneeni tämän tekstin punaisen langan.
Haluaisin sanoa, että kyllä ajoittain vihasin sinua aivan suunnattomasti,
mutta nyt minua pelottaa että kohta sinua ei enää ole.
Pelottaa, että merkitseekö moitteen ja kritiikin loppuminen sitä,
että kohta sinua ei enää ole ja että minä olen aivan yksin.
Pelkään kuolemaa,
sen sijaan että nauttisin kiitollisena siitä
me molemmat olemme kasvaneet ihmisinä.

Koitan löytää sydämessäni pelkoa suuremman tilan kiitollisuudelle.

Rakkaudella,
Sallamari

Ei kommentteja