For some of us any day is Halloween

 

Halloweenin kunniaksi mä halun tänään puhua tärkeästä (ja monesti tosi vaietusta) kipeästä asiasta. Teksti sisältää paljon triggereitä ja suosittlen kaikkia joilla tänään on vähänkään epämukava olo jättämään tämän tekstin lukematta tai lukemaan sen myöhemmin.

Teksti on rehellistä ja ajoittain varmasti hyvinkin brutaalia luettavaa.

Blogi palaa hetkeksi juurilleen.

Puhun tänään itsetuhoisuudesta.

Aloitan vahvalla tunnustuksella.

Mä tiedostan itse, että mä olen yksi heistä

 - a living breathing suicide to happen

Oikeammin sanottuna ennemminkin, että mä tiedostan todella hyvin miten mun sisällä asuu mahdollisuus valtavaan tuhoon ja peruttamattomiin tekoihin.

Seuraavaan hengevetoon totean, että tämä tiedostaminen on tosiasia jonka kanssa on elettävä. Olen onnellinen siitä, että kykenen myöntämään asian itselleni ja olen löytänyt rohkeuden puhua avoimesti asiasta oikealla nimellä.

Toipuminen alkaa aina asian myöntämisestä.

Ihminen on toisilleen ja itselleen vaarallisimmillaan silloin kun ei itse tiedä sisällään tapahtuvasta myllerryksestä. Silloin, kun häiritsevät ajatukset ovat vailla nimeä tai sanoja kuvaamaan niitä.

Epätietoisuus tappaa varmimmin.

No mitäs nyt sitten, tarkoittaako tää nyt sitä että sä pohdit aina vaan SITÄ?

Että, kuljetko sä päivästä toiseen tuolla turuilla ja toreilla itsetuhon eri muotoja pohtien?

En.

Mä teen aktiivisesti töitä pitääkseni itseni hyvinvoivana ja kiinni elämässä.

Pidän itseni vahvasti kiinni elämässä. Kasvatan rakkautta itseäni ja muuta maailmaa kohtaan.

Pyrin rehellisesti tutkimaan itseäni ja tunnistamaan omat heikkouteni. Teen aktiivisesti työtä kasvattaakseni voimavaroja ja työkaluja vaikeiden tilanteiden kohtaamisen varalle.

terapiaa, työpajoja, ihmistuntemuskursseja.

Vaikenemisen sijaan opettelen puhumaan.

Opettelen pyytämään apua yksinjättäytymisen sijaan.

Lyhyesti - joka päivä yritän rakastua elämään entistä enemmän.

Halua muutokseen.

Halua parempaan.

Mä en ajattele itsetuhoa aktiivisesti koskaan.

En pohdi vaihtoehtoja,

en vertaile erilaisia toteutustapoja.

Never.

Silti mä tiedostan, että ahdistuksen kasvaessa liian suureksi,

mahdollisuudet todella pahaan on olemassa.

No mut miks sä sitten oot tollanen?

Et sä voi vaan sanoa olevasi itsetuhoaltis ja seuraavassa lauseessa puhua terapiasta ja työkaluista. Ei oikeasti itsetuhoiset toimi sillai, eli sä oot vaan huomionhaluinen ja tavoittelet jotakin erikoista.

Aika monen ammattilaisenkin mielestä asia varmaan näyttääkin juuri tolta.

On vaikea kohdata ihminen, joka sanoo että mä tiedän olevani vaarallinen mutta teen kaikkeni, 

ettei nini ikinä pääsisi käymään.

Hiljaa kärsivät on helpompia.

On helpompi kuulla että kaikki on ok,

kun kohdata ihminen joka sanoo että toisina päivinä mä pelotan itseänikin.

Tai en minä pelota,

vaan se valtava tuhovoima joka on minussa.

Epävakaa persoonallisuus on mun elämässä yksi suurin tekijä,

joka olemassa ololaan pitää tuhovoimaa mun sisällä elossa.

Persoonallisuushäiriö.

Epäväkaus persoonan piireteenä tekee maailman näkemisestä toisenlaisen.

Tiedostan itse, että näen maailmaa hyvin erilaisessa valossa kuin sinä.

tai JunttiPee

 isi, äiti, teraputti, lääkäri, lähikaupan kassa

Mun maailmankuva on pitkälti mustavalkoinen, on/off ajattelun sävyttämä.

Ulkopuolisten silmin havaitaan helposti Drama Queen käyttäytymistä.

 Tiedostan pitkällisen itsetutkistelun ja terapiasohvalla istuskeltujen tuntien tuloksena tänään, että koko maailma ei reagoi ympärillä tapahtuviin asioihin - krisiestä puhumattakaan - samalla tapaa kuin minä. Tiedän mikä on todellisen minäni ajatusta ja mikä epävakaan persoonallisuuden esiinpuskemaa ääntä. Mä osaan sanoa, että tämä reagointitapa on epävakaan persoonan sävyttämä.

Tiedostamisesta huolimatta mä en edelleenkään osaa reagoida tiukan paikan toisin - hienosti ja oikeiden sovinnaisten mallioppien mukaisesti.

 Riippumatta siitä miten kovasti mä ehkä tahtoisin tehdä kaiken toisin.

Tai no yksiselitteisesti toisin. Se tapa millä johonkin ärsykkeeseen ihminen reagoi, on suhteellisen monimutkainen yhdistelmä alitajuntaa ja opittuja malleja. Mitä kuormittavampi on tilanne, sen enemmän alitajuisen toimintamallinen osuus korostuu toimintatavassa.

Tiukan tilenteen tullessa aika perusluonteisesti ihmisen primitiivisin toimintamalli on 

PAKENE.

Tuhovoima mun sisällä kasvaa primitiivisestä pakenemisvietistä.

Epävakaa persoona värittää pakenemisvietin aikaansaamaa viestiä,

pahimmillaan tilanne eskaloituu siihen että suurimman hädän hetkellä kaiken lopettaminen on ainoa mielen löytämä pakoreitti.

Lopullinen Exit.

Lopullinen pakoreitti ulos tilanteesta.

Ainoa ratkaisu.

Oikeesti? Että sä oikeesti ajattelet noin?

Oikeesti. Mä oikeasti olen sallinut itseni tietää, että näin minä toimin. Näin minun mieleni toimii.

Tahdoin minä sitä tai en.

Tahto ja mieli ovat aavistuksen erilliset osat ihmisen ajattelukuvioissa. Yleensä tahdolla kävellään mielen halujen yli - arkipäivässä monesti ilman erillisiä ponnisteluja. Tiukoissa tilanteissa mieli ottaa ylivallan tahdosta - selvitymisreaktiot ja mielen primitiivisimmät toimintamallit.

Mä elän joka päivä tietoisena tästä.

Se on mun pelastus.

Mitä enemmän mä tiedän, sen enemmän mä ymmärrän.

Mitä enemmän mä ymmärrän, sen enemmän mä voin hyväksyä.

Mitä enemmän ja paremmin mä oman olemassaoloni juuri tälläisenään hyväksyn,

sen paremmin mä pystyn suojelemaan itse itseäni itseltäni.

Hyväksyminen on tehokkain pelastus.

Se, ettei jää asian kanssa yksin.

Se, että sanoo ääneen että tälläinen mä olen.

Vain sen avulla voi itse ymmärtää,

oppia välttämään vaaroja ja kartoittamaan mahdollisia riskitilanteita.

Ihan samalla tavalla, kun diabeetikko välttää sokeria,

mun on itseni vuoksi hyvä välttää suuria konflikteja ja räjähdysherkkiä tilanteita.

Mä pyrin puhumaan ja selvittämään asiat,

ennenkuin tilanteet eskaloituvat liian pitkälle.

Diabeeteksen kanssa voi elää todella hyvää elämää.

Niin myös itsetuhoisen epävakaan persoonallisuuden.

Kumman tahansa kanssa eläessä välitön kuolemanvaara on olemassa jossakin siellä taka-alalla joka päivä, hyvien valintojen kanssa ja itsestään hyvin huolta pitäen todella hyvää elämää elää kummankin vaihtoehdon kanssa ihan samalla tavalla. (Tiedän, että on todella röyhkeää käyttää diabeetestä verrokkin tässä yhteydessä, mutta.mä käytän sitä verrokkina aika usein, sillä diabeetes on ihmisten mielissä helposti hahmotettava kuolemanvakava sairaus, joka kuitenkin miellettään yleisesti sellaiseksi, no jopa ominaisuudeksi, joka ei rajoita ihmisen elämää pysyvästi ja jonka kanssa voi elää oikein huolehtien tosi täyttä elämää. Helpoin esimerkki on musta se toimivin esimerkki.)

Yleisesti ottaen, ihan noin jokapäiväisessä tarkastelussa siis,

mä olen ihan yhtä suuri/pieni riski kuin vieressä seisova tyyppi.

Kriisitilanteet ovat asia erikseen.

Ymmärtäminen ja itsensä hyväksyminen helpottaa kriisitilanteitakin.

Se, että mä osaan heti pahan olon iskiessä purkaa tilannetta mahdollisimman paljon ulos

- puhua, itkeä ja huutaa apua

se pelastaa ja vähentää vaarallisuuskertoimia

sadasta alle kymmeneen

Kymmenen vuotta sitten mun riskikerroin oli sata.

Äärimmäisessä paniikissa mä koitin ajaa auton alle.

Mun mieli huusi pakene,

epävakauden välittämä ajattelu löysi mielestään ainoan tien ulos.

Siitä alkoi mun toipuminen.

Mutta pohjalla oli käytävä.

Nollasta sataan asteikolla mä pääsen tänään oman arvioni mukaan riskikertoimeen 30

- tarpeeksi ahdistava tilanne saa mut yhä satuttamaan itseäni

välitöntä kuolemanvaraaa ei ole.

Niin paljon enemmän rakkautta itseäni kohtaan,

niin paljon enemän uskoa elämään,

niin paljon enemmän eväitä ja työkaluja

niin paljon enemmän mulla on tänään kuin silloin vuosikymmen sitten

Niin paljon mä olen tehnyt itseni eteen töitä.

Olemalla rehellinen ja sanomalla kaiken tämän ääneen,

mä haluan rohkaista muista. Rohkaista elämää täysipainoista elämää. Rohkaista etsimään rohkeutta itsensä hyväksymiseen - rohkeutta hyväksyä myös ulkopuolisen maailman mielestä käsittämättömät puolet itsestää. Ne äänet jotka saavat tekemään pahimmillaan asioita, joita on mahdotonta käsittää.

Rohkaista taistelemaan niitä vastaan - niin pitkälle kuin se on suinkin on mahdoolista.

Uskomaan itseensä ja luottamaan elämään,

muistaen silti ottaa vastuu itsestä ja omista tekemisistä.

Muistamaan, että muutos elämään lähtee itsestä.

Kukaan toinen ei voi tehdä sitä puolestäsi,

kukaan toinen ei voi elää elämää puolelstasi.

Paskoillakin korteilla on mahdollista pelata parasta pokeria,

on vain haluttava ja uskottava itseensä.

 Haluan rohkaista inpiroitumaan ja innostumaan,

rakastumaan itseensä ja sitä kautta rakastumaan elämään.

Because you are worth it.

Aivan sama mitä päässä kuuluvat äänet väittävät.

Rakkaudella,

Sallamari

 suuresta kriisistä elossa selvinnyt.

Kirjoitus on omistettu sinulle,

joka tänään et näe yhtään tietä ulos pimeässä harhaillessasi.

Remember to breath - se on aina mitä tänään tarvitsee jaksaa.

Rohkaisen sanomaan ääneen, että mä en jaksa.

Rohkaisen pyytämään apua.

Se on ainoa tie ulos pimeydestä.