Caught on camera

BID 2014 tapahtumasta jäi kytemään inspiraatio tehdä pienen pieni muutos omaan blogiin - nimittäin halu paneutua vastaisuudessa hiukan enemmän kuvien laatuun. Toistaiseksi blogikuvitus on pääsääntöisesti hoitunut iPhonen avulla - mä olen jotenkin vierastanut ajatusta terävistä hyvälaatuisista kuvista ja koittanut pitää kuvat "taidelinjalla"

 - ÄS IF

Oikeasti mua on pelottanut tosi kovasti olla omana itsenä kuvissa ja mä jotenkin ole aloittanut omana itsenä kuvassa olemiseen tutustumisen helpoimmalta tuntuneesta vaihtoehdosta - huonolaatuisista puhelinkuvista. Ikäänkuin huono kuvan laatu olisi jotenkin armeliaampi kuvassa olevalle, ikäänkuin peittäisi suurimmat virheet ja viallisuudet. Jotenkin noin mä sen olen ajatellut.

Ensin oppi olemaan niin että tunnisti itsensä selfiestä - siihen vaaditiin ehkä noin 7000 selfietä.
Sitten oppi luottamaan, että itselaukaisulla saa itsestään otettua 1/10 kuvasta niin, että näyttää itseltään kuvasssa. Seuaavaksi varovasti antoi luvan katsoa rehellisesti itseään toisen ottamassa kuvassa. Hyväksyi ja oppi luottamaan siihen, että kuvassa voi näyttää itseltään vaikka antaakin osan vastuusta kuvan syntymisessä toiselle ihmiselle.

NO photoshop on ollut mun politiikkani kuvissa aina
- siihen IRL minääni minä kuitenkin tuttavuutta teen kuvien avulla

Mä sain Laralta  onnistuneitä oikealla kameralla napsittuja kuvia muistoksi tuosta BID päivästä ja jotenkin siinä sitten ajatus hiljalleen vahvistui, että ehkä munkin on aika rohkaistua lisäämään blogiin jokunen parempilaatuinen kuva.

Toinen inspiraatiolähde sille että kaivoin viimenään nyt oikean kameran kaapin perukoilta on kanssa tuo mun ihana työtoveri Anniina, jonka oikea kameraa mä saan hilpailla melkein päivittäin toimiessani virallisena asukuvaaja-assistenttinä Anniinan blogin asukuville.

Jos ikinä milloinkaan olette miettineet, miltä näyttää oikeasti tilanne random asukuvan takana, niin tässä teille karu totuus yhden kuvan takaa - rappioromantiikkaa röökipaikalla.

Sitten ei kun vähän Photaria kehiin ja kuva lopulliseen Vogue-tasoiseen julkaisukuosiin.

Tästä se kaikki alkaa - harmi ettei tähän saa ääntä mukaa, kuvaustilanteen kommentit on aina niin parhaita

Mulla tosiaa on majaillut kaapissa jo jokusen vuoden (lähes käyttämättömänä) tuollainen Canonin 1000D järkkäri. Ostin sen Irlannissa ollessa edellisen kameran hajottua lattialle putoamisepisodin myötä. Irlannin aikaan mä vielä kuvasin paljon ja tosi innokkaana.

 PikkuÄssän odotusaikana mä jopa oikein opiskelin valokuvausta, perinteistä filmikuvausta mahdollisimman pelkistetyllä kalustolla. Painopisteenä opinnoissa oli kuvankäsittelyn sijaan keskittyä itse kuvan asetteluun ottohetkellä - valoihin, vajoihin ja sommittelemalla löydettäviin yksityiskohtiin. Muistan elävästi kaikki ne kymmenet kerrat kun pimiötyö piti keskeyttää yllättävän pahanolon iskiessä - raskauspahoinvointia pimiössä kehiteainetuoksujen innoittamana.

Mun valokuvausharrastuksen tähtihetkiä liene se,  kun pääsin kuvallani osaksi näyttelyäThe Institute of Photography -Galleriassa Dublinissa. Opettajani ihastui yhteen kuvistani ja halusi ehdottomasti sen mukaan näyttelyyn. 

Piti hetki kaivella arkistoja että löysi omia noita vanhoja kuvia.

Kuvat on otettu Holgalla ja ne on mun itse kehittämiä ja vedostamia.

Kuvia katselessa iskee pieni kaipuu mustavalkofilmin pariin pimiöön.

Osaisikohan sitä vielä?

Muutama vuosi on vierähtänyt iPhonen ja Instagramin voimin.
Mä vaan jotenkin onnistuin unohtamaan kunnon kamerat ja valokuvauksen ihanuuden. Päätin, etten mä oikeasti osaa kuvata kun en kerran päässyt sitä opiskelemaankaan - sillai oikeita jatko-opintoja tässä tarkoitan. Totesin itselleni, että mä olen valokuaajana melkein mutta en ihan.

niin mä vaan sitten laitoin kamean hylylle ja unohdin sen sinne

silti mä olen ikuistanut kaikennäköistä iPhonella
valokuvannut sillai salaa,
mutta en oikeati intohimolla

sillai melkein

Nyt on ehkä hyvä aika kokeilla,
miltä tuntuu blogata vähän selkeämpien kuvien kanssa.

Rakkaudella,
Sallamari