Asuuko kotonasi Ahmatti

disclaimer notice - seuraava teksti pitää sisällään numeraalisessa muodossa esitettjä painolukemia ja energiamääriä, mikäli tiedostat/epäilet provosoituvasi/reagoivasi helposti painoon/energiakulutukseen liittyvistä ärsykkeistä syömishäiriötyyppiseen oireiluun, tee itsellesi palvelus ja skippaa tämä postaus. Be warned. 

Yksi suurimpia lomailuhyvituksiani on lukeminen. Viihdytän siis itseäni lukemalla kaikkea mahdollista - kirjoja, lehtiä, tieteellisiä tutkimuksia, hyödyllisiä ja hyödyttömiä nettiartikkeleita - aivan kaikkea mahdollista. Nettiä selaillessani silmiini osui nimeltämainitsemattoman lehden sivuilla huumoristisen testin sisään piilotettu, todelliselta tarkoitukseltaan kenties vakava,  Asuuko Kotonasi Ahmatti - otsikoitu artikkeli. Silmäilin otsikkoa ja tiesin, että oli pakko mennä katsomaan mitä otsikon taakse piiloutuu.

Aluksi jäin kuitenkin miettimään otsikkoa - lähinnä tuota Ahmatti sanaa. Otsikon muotoilusta tulee mieleen, että ahmatti on jokin eläin tai olento joka piileskelee joidenkin onnettomien kotien nurkissa. Jokseenkin Muumisatukirjojen maailmaan sopiva sellainen vähän onneton reppana otus. Sellainen säälittävä reppana.

Ennen artikkeliin paneutumista ehdin hetken miettiä, mitä pitäisi tehdä jos paljastuu että kotini onkin ahmatin asunto. Soitanko poliisille? Vai onko eläinsuojeluvalvoja, tuholaistorjunta vaiko peräti manaaja se ainoa mahdollinen pelastukseni. Kysäisin sivumennen asiaan JunttiPeeltä, että mitä luulet mitä pitää tehdä jos paljastuu, että meidän kotona asuu ahmatti - että mitenkä siitä pääsee eroon?

- Ottaa eron tai laittaa lapsen adoptioon, tokaisee JunttiP

Helpotuksen huokaus, testin mukaan kotonani ei asu Ahmatti.

Itse artikkeliin, sehän kertoi lopulta ahminta oireiden tunnsitamisesta ja ahminnasta irtipääsemisestä.

Mitä helvettiä tuolla otsikolla on oikein tekemistä itse artikkelin kanssa?

Ööö, ei kai oikeasti mitään. Paitsi, että kipeään ja häpeää tuottavaan asiaan on päästy kiinni huumorin ja keveyden viittaan pukeutuen. Sellaisella joku toinen - asenteella, antaen ahminnalle ikään kuin itsenäinen olomuoto, joku toinen persoona, madaltaen näin ehkä kynnystä kyseenalaistaa omia toimintatapojaan. Testi sinällään oli ihan jees, mikäli siihen kukaan ahminnasta kärsivä usklataa totuudella vastata.

Ahmintaa kun pidetään häpeällisenä. Korvissani sana ahmatti kuulostaa, edelleenkin -vielä toipumisen tässäkin vaiheessa, sellaiselta kovin vähättelevältä ilmaisulta. Sellaiselta hieman lapsenoloiselta ja tyhmältä Muumimaailmaan sopivalta hahmolta - sellaiselta ressukalta joka ei osaa pitää itsestään huolta vaikka sitä kuinka neuvottaisiin - hävetä pitäisi kun antaa olla itsensä tuollainen.

Tai ehkä se on vain kykenemätön olemaan toisellainen , sitä suuremmalti sietäisi sitten hävetä.

Todelliselta pilkkasanalta. Sellaiselta, jonka avulla on tarkoitus tuottaa mahdollisimman paljon häpeää toiselle.

On hämmentävää, miten tuntematon sairaus ahmintahäiriö yhä edelleenkin on. Rohkenen väittää, että ahmintahäiriö (muodossa tai toisessa) on tällä hetkellä ehkä yleisimmin esiintyvä syömishäiriön muoto - sen tunnistaminen on vain niin kovin ongelmallista, sillä ahmintaa hyvin harvoin on yksin ja ainoana ongelmana kenelläkään.

On tullut aika horjuttaa hetkeksi stereotyyppisiä kuvia syömishäiröpotilaasta.  Kyllä, ylipainoinen ihminen voi  sairastaa vakavaa syömishäiriötä. Minä olen yksi heistä, potilastietoihini on nimittäin kirjattuna diagnoosi F50.3 selventävällä lisämerkinnällä, BED - ylipainoisen ahmintahäiriö.

Diagnosoitu ahmatti.

Diagnoosin hetkellä minä en oksennellut ja painoindeksi näytti reilusti yli suositusten. Minä ahmin ja voin huonosti - tunsin ahdistusta, syyllisyyttä ja epätoivoa.

Lääkärin sanat piirtyivät mieleeni, 

minä tämän kirjoitan sinulle tänne, vaikka en kyllä oikein tiedä mitä me sinulle voitaisiin tehdä

Ikävä tosiasia ahmintahäiriössä on se, että kukaan muun ei voi tehdä hyväksesi oikeastaan mitään.

Minun kohdallani tarve ahmintaa rauhoittui selvästi siinä hetkessä, kun opin hiljalleen sinuiksi häpeän tunteen kanssa. Oikeammin ehkä, opin päästämään jatkuvasta häpeän tunteesta irti.

Todellinen läpimurto ahmintakierteen katkaisuun syntyi oivallettuani,

että voidakseen voittaa ahminnan tarve on oikeasti uskallettava syödä.

Rakastan Patrik Borgin termiä nälkävelka, se on jotenkin kongeettinen ja kuvaava ilmaisu siitä mitä ihminen syömättömyydellä saa itselleen aikaan. 

Minä olin todellinen nälkävelan orja. Söin silmittömästi ahmintakohtauksen aikana ja sitä seuranneen häpeäkauden (minä heikko sorruin taas ahmimaan...[lisää lauseeseen mieleisesi itseä soimaava lopetus]...) näännytin itseäni eläen naurettavilla ravintomäärillä keräten riitävän isoa nälkävelkaa seuraavaa ahmintakohtauksen räjähtämistä varten. Sillä nälkävelan alla jokainen, se sitkeinkin, murtuu lopulta.

Syömishäiriölläni on kautta olemassaolon ollut neljä kovin rakasta kalorilukemaa - 600kcal, 1000kcal, 1200kcal ja 1500kcal. 600 on anoreksia ajan rakkain luku - kalorimäärä jonka alle oli päästävä, mikäli tahtoi tuntea itsensä ihmiseksi. Lukuun 600 liittyy kiinteästi luvut 52, 48, 46 ja 42 (hämmentävää huomata, miten syömishäiriöinen mieleni on liki pakkoneuroottisen tarkasti pitänyt neljän luvun lukusarjoista olemassaoloa määritellessään), nuo luvut edustavat ainoita ihanteellisia painokiloja. 52 juontaa juurensa lapsuuteen, muistan miten äiti kävi vaa'alla ja ilmoitti painolukemakseen taianomaisen 52 kiloa - äitini kuolemasta lähtien pyrin sairaanloisesti juuri tuohon vaakalukemaan. Aina, jokaisella laihdutuskerralla tavoitepainoni  on ollut 52 kiloa. Miksi? Kenties siksi, että vaa'an näyttäessä tuota maagista kilomäärää voisin kenties hetken tuntea äitini ikään kuin elävän minussa - salaperäistä kilomäärän mukanaantuomaa samankaltaisuutta. 48 on elämäni täydellisimmän aamun paino, ei minun kohdallani ei kyse ole hääpäivätä, se on painolukemani ylioppislasjuhlapäivänäni. Tuo kilomäärä kytkeytyy sairaassa mielessäni isän onnitteluhalaukseen, ensimmäistä kertaa äidin kuoleman jälkeen isäni halasi minua tuona päivänä. Tuona päivänä tunsin hetkellisesti kelpaavani hänelle - sairas mieleni vannoi siitä lähtien, että vain 48 kilon painoisena voisin kenties kelvata jollekulle. Ehkä. 46 on elämäni alhaisin painolukema ja 42 anoreksia-aikojeni haavepaino - paino, jonka saavutettuani minustakin tulisi vihdoinkin se lapsuushaaveideni herkkä balleriinaprinsessa, se jota baletinopettaja ei karkoita lastenryhmästä isompien tyttjöjen vain koska olet fyysiseltä olomuodoltani jo yhdeksän vuotiaana muita ryhmäläisiä huomattavasti kehittyneempi. 42 kiloisena niin ei olisi käynyt, olisin vihdoinkin samanlainen kuin kakki muut.

1000 on anoreksiasta bulimiaan siirtyminen turvaluku, sellainen luku jonka päälle ei välttämättä tarvinut oksentaa, ainakaan kovin runsaasti. 1200 on minulla-mitään-syömishäiriötä-ole -ajan turvalukema, mielestäni se ainoa oikea energiamäärä, joka riitää aikuiselle ihmiselle päivässä. 1500 nousi lempiluvuksi bulimian kääntyessä BEDksi - kuulemma kylläiseksi tekevä kalorimäärä, 500 alle maagisen 2000 kalorin jolla ahmintakohtauksen jälkeen on hyvä uskotella itselleen, ettei mitään peruuttamatonta tapahdu. 

Hämmästelen itsekin, miten helppoa on kirjoittaa syömishäiriölle niin rakkaista luvuista tuntematta juuri nyt minkäänlaista kiihtymystä tai kiintymystä näistä luvuista. Ne ovat numeroita numeroiden joukossa, eivätkä merkitse minulle mitään sen enempää. Maaginen tunneside on kadonnut. Itseasiassa minua ainoastaan hieman naurattaa - naurattaa huomata miten naiivi ja kovin väärässä olenkaan ollut. 

Miten hienoa on vihdoinkin uskaltautua katsomaan totuuden silmin maailmaa - painonpudotuksenkin suhteen. Loop rannekkeeni näyttää suurpiireisesti päivässä kuluttamani energian määrän, laiskanakin päivänä lukema huitelee 2000 tienoilla. Laihtuakseen yhden gramman on kulutettava 9 kcal enemmän kuin saa ravinnostaan energiaa (näin sanoo fysiikan lainalaisuudet), eli kun kuluttaa 9 000 kcal enemmän kuin syö, laihtuu kilon. 500kcal vähemmän päivässä ja laihtumistahti on siinä puolisen kiloa viikossa. 

Olen siirtynyt orjallisesta numeroiden tuijottelusta laatutietoiseen syömiseen. Olen siirtynyt hampaat irvessä kituutellen napsituista 1500 sallitustaa kalorista, peräisin juustovoileivistä ja irtokarkeista skipaten kaikki päivän tärkeät ateriat koska oli tärkeää nauttia kaloreita 'hyvistä' lohtu herkuista, viiteen päivittäiseen,  runsaasti kasviksia ja hyvää proteiiniä sisältävään, ateriarytmiin. Kaloreita en suostu edes ajattelemaan - mittayksikkönä toimii oma käsi - kämmenen verran kasviksia ja nyrkin kokoinen ala hyvää proteiiniä. Kaikkea muuta sitten ripaus - yksi pala/muru/lusikka/kappale vähemmän kuin ehkä mieli tekisi.

Yllä eesitetty yhtälö osoittakot valheeksi kaikki nuo kalori-ihanteet ja kaloriorientoituneen elämäntavan - armottomat olemassaolon mittayksiköt,  joita syömishäiriö mieleni perukoille on vuosien varrella iskostanut. Syömishäiriön ohjeilla on aikaansaatu armoton nälkävelka, ahmintakierre ja historiani mittavimmat painolukemat.

- Että kannattiko?

- Well, aikansa kutakin. Jokainen ratkaisu elämässä on oman aikakautensa paras ratkaisu. - tarpeeseen kehitetty. Katsos muuta en tuossa vaiheessa elämääni ole osannut tehdä.

- Tästähän voisi päätellä, että sinä uskot ettei ahminta ole ahmatin itsensä vika?

-Hienosti päätelty! Minä tiedän, että ahminta ei milloinkaan ole ahmatin vika. Eikä mitään sillaista mitä kenenkään tulisi hävetä. Ahminta on ratkaisukeino, pako jostakin vielä kauheammasta - suorasta muistosta, tunnemuistijäljestä tai ihan vaan juuri tässä hetkessä elämisen tuottamasta tuskasta. Ratkaisu ahmintaa ei ole syömisen lopettaminen - tai onhan se hetkellinen ratkaisu, ja varsin toimiva sellainen. Mutta lopullinen ratkaisu löytyy enimmäkseen muualta kuin ruoasta itsestään. 

Ahminnasta irtipäästäkseen on kerättävä rohkeutta ja lähdettävä tutkimusmatkalle itseensä. On löydettävä itsensä, kohdattava ongelmansa, havahduttava, luovutettava ja aloitettava kaikki alusta. On valmistauduttava kohtaamaan räkää ja kyyneleitä - totaalisia romahduksia, antoisia oivalluksia ja lopulta vapaus.

Vaikein hetki minulle itselleni on tämä juuri käsillä oleva hetki - hetki jolloin et ole mitään. Et ole enää sairas, mutta toipuminen on vasta orastavasti alullaan. Olet harmaalla alueella, et kuulu mihinkään. Hetki, jolloin itsensä on määritettävä kokonaan uudelleen, voimatta kuitenkaan yksiselitteisesti siirtää itseään kivuttomasti mihinkään ymmärrettävään lokeroon. Ihminen joka on luopunut, lähtenyt liikkelle, mutta ei kuitenkaan saapunut vielä perille - Olenko yksiselitteisesti siis Matkaaja?  Olen  sanomattoman kiitollinen siitä, että olen osannut irttoittautua, teen varoivasti matkaa kokeillen ja testaten - kantaako tämä nyt aivan varmasti - huomaten että päivä päivältä tekemäni uudet valinnat kannattelevat minua yhä vahvemmin ja vahvemmin.

Joka päivä on rohkeasti katsottava uuteen, koettava ennen kokemattomia asioita.

Onnistuttava ja siinä sivussa epäonnistuttava.

Sisimmässäni tiedän, että tämä polku on se oikea polku.

Se mitä olen etsinyt.

Kiitos.

Tuntui erityisen tärkeältä kirjoittaa juuri tähän kohtaan ahminnasta ja ahmintakierteestä irroittautumisesta, sillä blogiini tullaan aika useasti ahmintaan liittyvien hakusanojen perusteella. Rohkaisuksi haluan jakaa kokemukseni kanssanne.

Toivottavasti tarinani osaltaan inspiroi ja rohkaisee etsinnöissä ahminnan kierteestä irtipääsemiseksi.

Osoittakoon, että mahdollista se on. Onnistuinhan siinä minäkin.

Tsemppiä juuri sinulle!

Rakkaudella,

Sallamari