Lupaksista - niiden jaoittelusta katteettomiin ja pitäviin lupauksiin. Siitä valtavasta paineiden määrästä, jotka asetamme itsellemme kelpuuttamalla vain onnistuneet ja pitävät lupaukset todellisiksi lupauksiksi.
Miksi mietin kaikkia tekemiäni lupauksia juuri nyt - tänään.
Jokainen tahollaan tietää miten kaikki taitekohdat - ihmisen elämässä, vuoden kierrossa, kuukaisirytmissä - jotenkin kirvoittaa esille muutoksenhalua ja tarvetta muutokseen ihmisessä.
Tiedättehän - uusi elämä alkaa tammikuussa, dieetti maanantaina, uudet urahaaveet kun täyttää kolmekymmentä...ja niin edespäin.
Olen itsekseni pohtinut, mikä päätösratkaisuista tekee vaikeaa ja niin pelottavaa. Sisin tietää, että haluat jotakin toisenlaista, tiedät keinot miten saavuttaa haluamasi - mahdollisuudet ovat käsissäsi ja kaikesta huolimatta istut vain paikallasi haaveillen päivästä toiseen.
Sillä haaveilu on turvallista. Lupaaminen ja päätöksenteko pitää sisällään vaaran epäonnistumiselle - vaaran häpeään. Häpeään siitä, että joku huomauttaa sinulle epäonnistumisestasi. Tai mikä pahempaa nauraa koko yrityksellesi suureen ääneen kuuluttaen että tuo nyt epäonnistuu aivan varmasti, asettaen sanoillaan häpeän leiman yllesi ennen kuin sinä olet ehtinyt tehdä ensimmäistäkään muutosta omassa toiminnassasi.
Käsi ylös, joka rehellisesti sanoo että jonkin lupauksen tai itsestä sisältäsi kumpuavan haluun tehdyn päätöksen tekeminen ei pelota laisinkaan?
Entä jos epäonnistuminen päätöksen tai lupauksen pitäminen, ei tarkoittakaan kokonaisvaltaista epäonnistumista ja sitä, että päätöksestä lipsunut ihminen on jotenkin tavattoman huono ihminen. Voisiko puoliksi onnistuneen lupauksen ja osittain pidetyn päätöksen nähdä onnistumisena? Siten että, puoliksi toteutettu päätös onkin ensimmäinen askel matkalla muutokseen - ei ehkä kovin suuri askel, tai mitenkään erityisen pitkäkestoinen tai maailmaa mullistava - mutta yksi askel toiseen suuntaan. Yksi osoitus siitä, että toisenlaisten valintojen tekeminen on oikeasti mahdollista. Ensin yhden kerran, seuraavan yrityksen koittaessa kenties jo kolme kertaa.
Totuus on, että pohjimmiltaan kaikki suuret oivallukset koostuvat pienistä teoista ja mitättömiltä tuntuvista askeleista toivottuun suuntaan.
Jatkuva onnistumisen pakko ja siitä kumpuava liki kuollettava ajoi minut ylisuorittajaksi. Sellaiseen tilaan, jossa ylisuorittamisesta muodostui ainoa keino kokea olevansa jotenkin vahva, pärjäävä ja edes jossakin määrin kelvollinen. Tein kaikkeni kätkeäkseni ja piilottaakserni kaiken sen heikkouden ja huonommuuden tunteen ulkopuoliselta maailmalta, vaikka sisäisesti se oli kuitenkin ainoa mitä koin. Pääsyin juoksemaan itse rakentamassani oravanpyörässä, jossa ainoa vastustajat ovat minun omat ehdollistumani ja uskomukseni. Uskomukseni siitä, että ollaakseen jollakin tavalla kelvollinen ihminen tuli muiden ihmisten taholta saada jotakin ihailun ja kunnioituksen tapaista. Kaikin keinoin pyrin saamaan ihmiset näkemään minussa onnistujan. Kaikki valinnat joita tein, piti tarkasti valita siitä näkökulmasta, miten hienolta tai hyvältä ulkopuolisen maailman mielestä tämä tekemäni valinta kuulostaa. Jos en tiennyt voivani 100% onnistua asiassa, oli parempi vetäytyä heti kärkeen koko hommasta.
Vaikeinta ylisuorittamisessa oli kuitenkin tavasta irttouttautuminen.
Ensimmäinen askel siihen oli oikeastaan tämän blogin aloitus - idea siitä, että luon itselleni sellaisen paikan jossa ensimmäistä kertaa elämässäni kerron tuntemuksistani, valinnoistani ja siitä mitä ylipäätään elämässäni ja ympärilläni tapahtuu raadollisen rehellisesti. Yrittämättä olla mitään. Pyrkimättä miellyttämään ketään. Unohtamaan muiden mielipiteet ja rohkaistumaan irtiottoon muiden mielipiteiden vaikutuksesta omanarvontuntooni,
Minä olen tarpeeksi juuri tälläisenä.
Juuri näiden valintojeni kanssa.
Tässä ja nyt.
En tarvitse enempää,
eikä minun tarvitse olla mitään vähemmän.
Ratkaisuni lupauksiin, haaveisiin ja niiden toteuttamiseen positiivisessä valossa, on se että haastan itseni kokeilemaan rohkeasti kaikkea uutta - kaikkea sellaista, uutta ja tämän päiävn valinnoistani eroavaa, mitä sisäinen minäni oikeasti koko olemassaolollaan haluaa toteuttaa.
Viime vuoden helmikuussa aloitin ensimmäisen haasteeni. Tiedän istuvani aivan liikaa normaalin työpäivän aikana. Pitkistä työpäivistä johtuen minulle ei ole helposti järjestettävissä aikaa itseni liikuttamiseen työpäivän ulkopuolle jäävien tuntien kuluessa. Joten mikä neuvoksi - ratkaisuni oli työmatkakävely. Se, että kävelen työmatkastani kaikki junavapaat osuudet - kotoa asemalle, Helsingissä asemalta töihin ja iltapäivällä töistä takaisin asemalle, kotona iltapäivän asemalta kotiin matka saisi jatkossakin kulua JunttiPeen kyyditsemänä kaupassa käynnin ja muun yhteisen toiminnan puitteissa. Joten tuumasta toiseen - haastoin itseni siis kävelemään kaikki mahdolliset matkan työpäivinä helmikuun 2013 ajan. Vuoden viimeisenä työpäivänä taitoin matkat asemalta työpaikalle ja työpaikalta asemalle kävellen.
Valehtelisin jos väittiäisin, että kaikki oli helppoa ja sujui kuin itsestään. Ei sinne päinkään. Oli aamuja, jolloin kotoa asemalle raahustaminen pimeässä lumisohjossa vittutti huolella. Päätin junassa, etten kävele enää askeltakaan. Helsingin päässä suostuttelin itseni kävelemään vielä kerran, vielä yhden välin asemata työpaikalle. Selvittyäni, laskeskelin hiljaa mielessäni että helmikuuta on takana kymmenen ja edessä kahdeksantoista päivää - ehkä nuo loput työpäivät kuukaudesta selvisi sittenkin kävellen, päätkseni oli jyrkkä ehkä ja kokeilin miltä kävely tuntuu seuraavana päivänä. Suurimpina lumituiskupäivinä turvauduin kyytiin yhden käveltävän matkan osalta - hyvällä omallatunnolla - sillä kaksi käveltyä matkaa neljästä entisen nolla kävelymatkan sijaan on aikamoinen muutos.
Muutokseen tottuu 21 päivässä, niin sanotaan.
Maaliskuussa huomasin yhä taittavani noita työmatkoja kävellen.
Yksi haasteen suurimpia, eniten omia silmiäni aukaissut, kokemuksia oli lähteä tutkailemaan kävelymatkoja miltä minussa tuntuu - asenteella. Vähän kun meditoisi, että kävelyn aikana kysyy itseltään rehellisesti ja rohkeasti miltä minusta nyt tuntuu ja mitä kaikkia tuntemuksia juuri tämä kävely hertäätää minussa. Samalla keskittyä hetkeksi havainnoimaan maailmaan ympärillä - kokemaan, näkemään ja kuulemaan asioita ympärillään. Sen sijaan, että kiukulla ja vimmalla - onnistumisen pakon eteenpäin saattelemana - vain taivaltaisi matkan, sillä minä olen luvannut/päättänyt että tämän kuun minä kävelen. Että jokainen kävelymatka onkin itseasissa uusi suuri seikkailu - uusi tutkimusretki minuun itseeni. Hetki aikaa juuri minulle, kaiken arjeen kiireen ja touhun keskellä. Oma hiljainen meditaatiohetki.
Päivät vaihtuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi - kohta on kulunut vuosi - ja askeleita kertyy edelleen. Työmatkakävely on nykyisin osa päivittäisiä rutiinejani - tuttu juttu junassa kanssamatkustajille ja työpaikalla työtovereilleni. Silloin tällöin joku piipahtaa huoneseen kysymään, että käveletkö sä tänäänkin ja että voisin kävellä yhtä matkaa kanssasi asemalle. Kävely muuttuu hetkessä minun meditaatiohetkestäni seuralliseksi viihdetoiminnaksi ja mikäpä sen mukavempaa.
Tuo kävelyhaaste oli ensimmäinen suuri oivallukseni elämäntapamuutoksessa. Tuon haasteen merkityksellisyyden olen tajunuut vasta viimeaikoina - miten suuri muutos ajattelumaailmassani onkaan tapahtunut. Miten ylisuorittajasta on tullut salliva nautiskelija. Sateella otan töistä bussin asemalle ilman, että sisälläni herää negatiiviä tunteita. Olen korkeintaan onnellinen siitä, että pääsen tänään kotiin kuivin jaloin (kastuneet kengät tuntuvat inhottavilta jaloissa) ja pohdin, että huomenna teen itselleni palveluksen ja pakkaan core-kengät sekä sateenvarjon mukaan.
Pienestä haasteesta sai alkunsa iso sarja muutoksia.
Haasteesta, jossa onnistuin enemmän kuin ikinä osasinkaan kuvietella.
Onnistuminen ei ollut se, että kiistatta kävelin joka päivä helmikuussa jokaisen suunnittelemani matkan - onnistuminen oli se, että osaan nähdä jokaisen yksittäisen kävellyn matkan merkitysen. Jokainen kävelty matka oli yksi askel muutoksessa - yksi pieni kongreettisesti toteutunut uudenlainen valinta.
Onnellisena huomaan myös, miten aika tekee tehtävänsä - miten yksi matka muuttuu kolmeksi kävellen taitetuksi matkaksi, kuljettu viikko muuttuu kuukaudeksi ja vuotta myöhemmin taitan matkoja elämässäni yhä enenevissä määrin kävellen. Pieni teko vei suureen muutokseen.
Entä jos joku ajattelee, että oikeasti minä olen kyllä epäonnistunut, sillä tunnustahan kulkeneeni matkoja helmikuussa haasteen vastaisesti muutenkin kuin kävellen. Että aika noloa, vielä tunnustaa tuollainen epäonnistumisensa. Miten se kehtaakin, minua kyllä nolottaisi.
You opinion is registered and irrelevant to me.
Siinä terveiseni.
Katsos, ajan kanssa katsottuna minä onnistuin.
Yhdellä päivällä, tai yhdellä matkalla,
kun ei ole enenevässä määrin merkitystä ihmisen koko elämää katseltaessa.
Joten rohkeutta matkaan itse kullekin.
Jos uuden vuoden kunniaksi lupasin aloittaa salilla käynnit ja huhtikuussa huomaat käyneesi salilla vain neljä kertaa, onnittele itseäsi - se on neljä kertaa enemmäin kuin sellaisena vuonna, jolloin et vieraillut salilla ollenkaan. Ja samaan hengenvetoon hiljenny hetkeksi ja kuuntele itseäsi - onko salilla käynti se mitä sisäinen minäsi oikeasti haluaa, vai suoritatko lupauksesi miellyttääksesi ympäröivää maailmaa?
Jos vastaus on kyllä -. kyllä minä haluan käydä salilla, sillä jokin itseni kanssa työnskentelyssä kuntosaliympäristössä kiehtoo minua - olisiko pienen haasteen paikka.
Haastaa itsensä kokeilemaan, tunnustelemaan ja kuuntelemaan.
Seuraavan viikon aikana järjestän aikaa elämässäni ja käyn salilla kolmesti - kuuntelen miltä minusta tuntuu, mietin mistä elämässäni joudun luopumaan toteuttaakseni salikäynnyt ja kuulostelen mitä hyvää käynnit tuovat elämääni. Viikon kuluttua, jos hyvältä tuntuu on seuraavan viikon vuoro. Tai ehkä seuraavalla viikolla vain kaksi kertaa - tai kerran viikossa. Oikea rytmi löytyy lopulta ja päätöksi alkaa lopulta toteuttaa itse itseään.
Ihminen tarvitsee 21 päivää oppiakseen uuden rutiinin.
Löydän niin paljon turvallisuutta tuota oppimisen aikalausekkeesta.
Eihän minulla olekaan mikään kiire - uuden oppimiselle on lupa antaa aikaa.
That's All!
Tsempin täyteistä sunnuntaipäivää!
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja