Syksy ja sinnetänne -olotilat. Olotila vaeltelee, mieliala on vakaa. Fiilis plussalla, silti epävarmuus kuplii sisimmässä sellaisina hetkinä kun rohkenee pysähtyä kuuntelemaan hiljaisuutta.
entä jos...
pitäisikö sitä...
Huomaa pohtivansa useasti olenko mä tarpeeksi,
tietäen sisimmässään että tämä tekemäni ratkaisu on sisäisen minäni ääntä kuuleva ratkaisu
Huomaa pohtivansa miten sitä selittäisi ja perustelee ratkaisunsa ympäröivälle maailmalle,
että musta tää nyt tuntuu oikealta ja että koittakaan nyt ymmärtää minunkin näkemykseni
Entä kun toivoisi, että kukaan maailmassa ei kokisi tarvetta lokeroida,
surren samanaikaisesti sitä ettei mitenkään onnistu sopimaan tiettyyn lokeroon.
Minä tuskailen polyamorisen identiteettini kanssa.
Minun silmin katsottuna näyttää siltä, että polyamorisiksi itsensä luokittelevat ihmiset ympärilläni tuntuvat treffailevan ahkerasti uusia ihmisiä iloisen ja tasapainoisen oloisina.
Tuntuu, että jokainen janoaa seikkailuja ja uusia kokemuksia ja onnistuu treffiseikkailullaan tyydyttämään tuon janonsa täydellisesti.
Hampaat irvessä minäkin yritän samaa,
pakkohan minunkin on joskus onnistua
vaikka oikeasti ehkä täläinen toimintamalli ei ole juuri se mun juttu
Mutta com´on mitä muutakaan mä voisin tehdä vakuuttaakseni maailman,
että minäkin kuulun juuri tuohon lokeroon - mä oon yksi noista.
Tahti kiihtyy,
kolmet treffit yhdellä viikolla.
Kolme pettymystä - kun tää ei tunnu todellisesta minästäni hyvältä
Mutta jos mä teen toisin,
mut nähdään sitten jotenkin ehkä väärin tai erilaisena
sellaisena, joka ei taas kerran sovi joukkoon
Sen lisäksi mä pohdin muita ihmisiä,
niiden valintoja ja ratkaisuja
olen vuorollaan vähän kateellinen,
toisinaan ehkä hetken katkerahko
taas tuokin onnistuu, ja nyt ehkä kaikki pitää siitä enemmän
Vauhti kovenee.
Yöunet muuttu levottomammiksi.
Jooga on jäänyt aavistuksen taka-alalle
- jalkavamma, mikä ihana tekosyy
niin, koska yin jooga altistaa siihen,
että on pysähdyttävä ja kuunneltava hetki itseään
ainaisen ympäröivän maailman analysoinnin sijaan
Hetkenä,
jolloin rohkenen pysähtyä,
löydän vastaukset kysymyksiini itsestäni.
löydän itsestäni
luottamuksen,
rohkeuden,
varmuuden,
ja onnellisuuden
Todellisen olemukseni.
Eikä se edes vaadi ihmeitä,
pienen ripauksen rohkeutta
ja sen että pysähtyy
ja katsoo itseään rehellisesti.
Osaan sanoa itselleni,
tälläinen minä olen ja näistä asioista minä pidän.
Tälläiset asiat tekevät minut onnellisiksi,
ja näitä elementtejä toivon elämältä lisää.
Tiedän omat valintani,
tiedän että ne ovat juuri oikeita valintoja minulle,
ilman että niitä sen kummemmin tarvisi puolustella tai perustella.
Rehelliseen uteliaaseen kysymykseen pitää kyllä vastata,
muttei perustelemalla perustella että kyllä tämä on nyt minusta minulle se oikea ratkaisu.
Keiken tietoisuuden ja tiedostamisen keskellä
minä sisimmässäni kuitenkin kipuilen taas hiukan.
Ehkä tämä kaikki on luonnollinen osa toipumisprosessia,
yksi tarpeellinen osa ihmisenä kasvamisessa.
Voiko toivoa niin?
vahva ja samaan aikaa hieman hauras
varma nyt, seuraavassa hetkessä vähän epävarma
Onko olemassa helppoa oikotietä seuraavalle levelille?
secred shorcuts - niinkuin kaikissa tietokonepeleissä
Syytänkö syksyä,
vai onnittelisinko sittenkin itseäni uusista tunnetilakokemuksista?
Kaiken epävarmuushetkin lomassa,
tila on kuitenkin pohjimmiltaan vakaa.
Blogiin kirjoittaminen tuntuu hetkellisesti haastavalta.
Toisinaan se unohtuu ja lykkääntyy tuonnemmaksi
- aika menee hetkien elämiseen suremisen tai suunnittelun sijaan.
Uusi ihmeellinen tilanne.
Elää.
Olla elossa.
Nauttia elämästä.
Hetkittäin mä suren blogin kohtaloa,
entä jos mä lakkaan pohtimasta mitään sanomisen arvoista
mistä mä sitten kirjoitan?
onnellisuudesta
kiitollisuudesta
siitä miltä elämä maistuu
Kunhan nyt ensin olen vähän enemmän varma,
siitä mihin suuntaan ja millä tavalla sitä kuljetaan.
Tänään olen ehkä.
Vähän epävarma ja aavistuksen hauras.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja