Pohja-ajatus tähän blokitekstiin löysi tiensä tajuntaani, joskus viimeviikon puolivälin tienoilla, kun sivukorvalla kuuntelin (joutuneeko tunnustautumaan pesunkestäväksi salakuuntelijaksi tässä kohtaa) edessä olevalla penkkirivillä kuuluvaa tarinointia junamatkalla. ...aavistuksen stalkkeroinnilta kuulostavalta toiminnaltahan tämä ensilukemalta vaikutta vaikuttaa, eikö? Teitä rauhotellakseni, voin kyllä vakuuttaa, että edessäni matkustavat rouvat olivat verrattaen kantavaäänisiä ja innoissaan keskustelusta, että tämän keskustelun kuuntelevaksi osapuoleksi päätyi ihan huomaamattaan ja puolivahingossa. So no stalker behavior to be observed.
Takaisin aiheeseen, siis siihen itse keskusteluun. Etupenkissä keskusteltiin raskauksista - muisteltiin ehkä hieman kaihomielellä raskausaikaa ja sitä ihanaa kaunista samalla kevyesti kehuen kokonaisvaltaisesti raskaana olon ihanuutta.
Hetkessä iski totaalisen ulkopuolinen olo.
Tai siis, että olenhan minäkin ollut raskaana.
kantanut lasta sisälläni sen kymmenisen kuukautta
Mutta mä en muista siitä ajasta oikeastaan mitään.
mulle muistikuvina raskausaikaa ei ole
Tietoinen mieleni sanoo että kyllä
mä tiedän odottaneeni vauvaa,
tiedän voineeni pahoin raskauden ensimmäisinä kuukausina,
tiedän käyneeni raskauskontroilleissa ja ultrassa,
tiedän rakauden loppupäivien raskausmyrkytysepäilyt
niin ja tietenkin tiedän synnyttäneeni
mutta tunnetasolla lyö tyhjää
Ei muistikuvia.
Ei mitään sellaista kiinnekohtaa,
mihin voisi muistoissaan palata tänäpäivänä.
Nothing.
Ei mitään merkityksellistä muistoa siitä,
miltä raskausvatsa tuntui tai näytti.
Mä en itseasiassa edes tiedä miltä mä näytin raskaana ollessani.
raskausajan valokuvien lukumäärä : nolla
Syömishäiriö koki raskausajan ahdistavana tilana.
Parempi unohtaa kokonaan kuin kokea edes ajatuksen tasolla ne kärsimysen täyteiset päivät uudelleen ja taas uudelleen.
unohtaminen on armollisempaa
niin se ajattelee
Jollakin sairaalla tavalla syömishäiriön ääni aina vakuutti suojelevansa minua,
sillä ethän sinä reppana kestäisi totuutta
susta ei ole siihen - olemaan onnistuneesti raskaan
sä epäonnistuit
parempi unohtaa epäonnistuminen,
kuin tajuta miten totaalisen väärin sä koko homman teit
lihavana ja rumana
raskausmahasikin on lihava
läskiä
ei suloisesti pyöreä pieni vauvakumpu
koska sä et asaitse sellaista
vino pino lisää tulleita kiloja
pelkkää läskiä
sellaista kukaan kestä katsoa
ja silti sä saatanan lehmä kävelit ihmisten joukossa
ihan tuosta noin vaan
pokkana
vittu miten kehtaakin
ei älyä edes hävetä
ymmärtäis vittu edes pysyä poissa ihmisten silmistä
toisaalta läskin kuuluukin kärsiä
mihin muuhunkaan siitä on
sietäis kyllä hävetä
kun ei osaa tehdä näin helppoakaan asiaa oikein
joten parempi että me unohdetaan tää koko juttu
Huomaan raskausajasta puhuessani sanovani toistuvasti,
mulla oli koko ajan sellainen olo, että mun kehon oli ottanut haltuusa joku toinen
eikä mulla oo koskaan ollut niin vieras olo itseni kanssa kuin silloin
Asiast jotka raskausajasta onnistun jotenkin muistamaan liittyy kiinteästi ruokaa.
Mä muistan extra-egg-mayo patongit joita mä hitaasti lyllersin hakemaan lähiSparista
- tai ainakin yhden kerran mä siellä kävin,
ostin samalla 4 Lions patukkaa ja söin kaksi niistä lyllertäessäni kotiin.
Koton olisin halunnut oksentaa,
ja muistan miten mua itketti kun en mä pystynyt taipumaan sellaiseen asentoo että olisin saanut oksennettua siististi. Tai siis sotkematta liiemmälti mitään.
Kaks vitun Lions patukkaa.
Hyi vittu mikä ahne lehmä!
Niin ja sitten mä muistan TGIF ravintolan Banana Splitit.
Mä söin niitä ehkä sata.
Tai oikeastaan en mä muista niistä mitään,
mutta tietoinen mieli sanoo, että raskausaikana mä söin jotakin sellaisia.
Syömishäiriön ääni oli jo niin kauan ollut mun tietoisuuden ainoa virallinen ääni
Se miten mun syömirshäiriö ajatteli ja mitä se tunsi oli ainoa todellisuus jonka mä tiedän.
Miten joku voi tietää miltä raskaanaoleminen tuntuu?
Sehän on vaan sellaista olemista,että sä kannattelet itsesi läpi päivien
jotta toinen ihminen kypsyy sun sisuksissa valmiiksi tullakseen tähän maailmaan.
Mä en varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä asiaa.
Tosiasioita pohtiessani sellaisina yksinäisinä hiljaisina hetkinä tajuan miten paljon elämästäni olen uhrannut syömishäiriölle
- vaikkakin aika usein mä ääneen totean sitä, miten jotenkin jopa liian helpolla mä olen selvinnyt syömishäiriöistä
..että en mä nyt oikein oo sillai mitään tärkeää ole menettänyt
tai mitenkään erityisesti kärsinyt syömishäiriöden vuoksi
BULLSHIT
on helpompaa vain sanoa, että eihän tässä nyt mitää oo menetetty,
kun todeta ääneen miten mun elämästä puuttuu kokonaisia vuosia ja aika moni tärkeä tapahtuma on kokonaan mun muistikuvien osalta hämärän peitossa
aika kova hinta maksettavaksi
And what for?
Parempi unohtaa kokonaan kuin kokea edes ajatuksen tasolla ne kärsimysen täyteiset päivät uudelleen ja taas uudelleen.
unohtaminen on armollisempaa
niin se ajattelee
Jollakin sairaalla tavalla syömishäiriön ääni aina vakuutti suojelevansa minua,
sillä ethän sinä reppana kestäisi totuutta
susta ei ole siihen - olemaan onnistuneesti raskaan
sä epäonnistuit
parempi unohtaa epäonnistuminen,
kuin tajuta miten totaalisen väärin sä koko homman teit
lihavana ja rumana
raskausmahasikin on lihava
läskiä
ei suloisesti pyöreä pieni vauvakumpu
koska sä et asaitse sellaista
vino pino lisää tulleita kiloja
pelkkää läskiä
sellaista kukaan kestä katsoa
ja silti sä saatanan lehmä kävelit ihmisten joukossa
ihan tuosta noin vaan
pokkana
vittu miten kehtaakin
ei älyä edes hävetä
ymmärtäis vittu edes pysyä poissa ihmisten silmistä
toisaalta läskin kuuluukin kärsiä
mihin muuhunkaan siitä on
sietäis kyllä hävetä
kun ei osaa tehdä näin helppoakaan asiaa oikein
joten parempi että me unohdetaan tää koko juttu
Huomaan raskausajasta puhuessani sanovani toistuvasti,
mulla oli koko ajan sellainen olo, että mun kehon oli ottanut haltuusa joku toinen
eikä mulla oo koskaan ollut niin vieras olo itseni kanssa kuin silloin
Asiast jotka raskausajasta onnistun jotenkin muistamaan liittyy kiinteästi ruokaa.
Mä muistan extra-egg-mayo patongit joita mä hitaasti lyllersin hakemaan lähiSparista
- tai ainakin yhden kerran mä siellä kävin,
ostin samalla 4 Lions patukkaa ja söin kaksi niistä lyllertäessäni kotiin.
Koton olisin halunnut oksentaa,
ja muistan miten mua itketti kun en mä pystynyt taipumaan sellaiseen asentoo että olisin saanut oksennettua siististi. Tai siis sotkematta liiemmälti mitään.
Kaks vitun Lions patukkaa.
Hyi vittu mikä ahne lehmä!
Niin ja sitten mä muistan TGIF ravintolan Banana Splitit.
Mä söin niitä ehkä sata.
Tai oikeastaan en mä muista niistä mitään,
mutta tietoinen mieli sanoo, että raskausaikana mä söin jotakin sellaisia.
Syömishäiriön ääni oli jo niin kauan ollut mun tietoisuuden ainoa virallinen ääni
Se miten mun syömirshäiriö ajatteli ja mitä se tunsi oli ainoa todellisuus jonka mä tiedän.
Miten joku voi tietää miltä raskaanaoleminen tuntuu?
Sehän on vaan sellaista olemista,että sä kannattelet itsesi läpi päivien
jotta toinen ihminen kypsyy sun sisuksissa valmiiksi tullakseen tähän maailmaan.
Mä en varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä asiaa.
Tosiasioita pohtiessani sellaisina yksinäisinä hiljaisina hetkinä tajuan miten paljon elämästäni olen uhrannut syömishäiriölle
- vaikkakin aika usein mä ääneen totean sitä, miten jotenkin jopa liian helpolla mä olen selvinnyt syömishäiriöistä
..että en mä nyt oikein oo sillai mitään tärkeää ole menettänyt
tai mitenkään erityisesti kärsinyt syömishäiriöden vuoksi
BULLSHIT
on helpompaa vain sanoa, että eihän tässä nyt mitää oo menetetty,
kun todeta ääneen miten mun elämästä puuttuu kokonaisia vuosia ja aika moni tärkeä tapahtuma on kokonaan mun muistikuvien osalta hämärän peitossa
aika kova hinta maksettavaksi
And what for?
Nothing.
Absolutely nothing.
But lucky me,
there is always tomorrow.
Vaikka unohtaa ei voi
(tässä tapauksessa ehkä paremminkin että
ei voi muistaa, mitään mistä ei ole muistikuvia),
anteeksi voi itselleen aina antaa.
Viisikymppisenä saan iloisena muistella kaikkea sitä ihanaa,
mitä mun elämässä on tapahtunut sitten kolmevitossynttäreiden.
Raskausaikakeskusteluihin mä tuskin koskaan pääsen täysipainoisesti ottamaan osaa.
May the Force be with you.
Jokainen päivä on uusi mahdollisuus toisiin valintoihin.
Pitkällä juoksulla uusista valinnoista tulee tapoja,
tuttuja turvallisia rutiineja niiden tänään turvallisilta tuntuvien rutiinien tilalle.
Rakkaudella,
Sallamari
But lucky me,
there is always tomorrow.
Vaikka unohtaa ei voi
(tässä tapauksessa ehkä paremminkin että
ei voi muistaa, mitään mistä ei ole muistikuvia),
anteeksi voi itselleen aina antaa.
Viisikymppisenä saan iloisena muistella kaikkea sitä ihanaa,
mitä mun elämässä on tapahtunut sitten kolmevitossynttäreiden.
Raskausaikakeskusteluihin mä tuskin koskaan pääsen täysipainoisesti ottamaan osaa.
May the Force be with you.
Jokainen päivä on uusi mahdollisuus toisiin valintoihin.
Pitkällä juoksulla uusista valinnoista tulee tapoja,
tuttuja turvallisia rutiineja niiden tänään turvallisilta tuntuvien rutiinien tilalle.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja