 |
| Me ollaan oltu täällä hississä jo kaksi minuuttia! |
Olen jäänyt viimeisen kahden päivän aikana kaksi kertaa jumittuvaan hissiin - joten lienee ymmärrettävää, että ihan syystä mä ylipäätään suhtaudun hisseihin suurella varauksella.
Jos joku maailmassa vie ihmisen kadotukseen,
se on epäilemättä hissi.
Eilen töistä lähtiessäni, heitin työkaverille viimeisksi sanoikseni huonoa läppää
"Mä meen poikkeuksellisesti tätä takakautta ulos, kun kahvila minne mä meen on tossa lähempänä. Et jos mua ei näy aamulla huomenna, niin tiiätte mistä tuutte etsimään.
Täällä mä sit oon hississä, enkä sit päässy koko iltana mihinkään.
Tuutte pelastaa mut, jos mua ei näy."
Say no evil - hissinhän mä jäin - vielä ihan yksin.
Meinasin oikeasti itkeä.
Vaikken mä siellä jumissa ollut edes kun ehkä 5 minuuttia - jos sitäkään.
Viis aivan liian pitkää minuttia - FUCK.
Vielä kun mä tiesin, että mä olin matkalla mukavuusalueeni ulkopuolelle hissimatkasta selvittyäni. Oikeastaan vain vähän mukavuusalueen ulkopuolelle - sellaiseen tilanteeseen missä on jotakin vähän pelottavaa, mutta samalla kuitenkin uutta ja mua kiinnotavaa tahpahtumassa.
Siellä hississä mä olisin halunnut itkeä vaan kaiken pelon ja epävarmuuden ulos itsestäni. Mutta päädyin takomaan yhä kasvavassa paniikissa hissin nappuloita ja suunnilleen rukoilemaan siltä hissiltä että se päästäisi mut sisältää ulos ASAP.
fuck.
 |
| Vaihteeksi tuli vilkaistua, miltä näyttä punavuori keskellä päivää |
Siellä kahvilassa oli sellainen kahvilatapaaminen, jonka aiheena oli Tantra. Mä tiesin etukäteen, että on aivan hirveän iso loikka ulos mun turvallisuusalueelta lähteä vieraaseen seuraan ja outoon ympäristöön keskustelemaan ja kuuntelemaan johonkin seksuaalisuuteen todella suoraviivaisesti asiasta. Mua oikeasti hirvitti - onneksi ihana Milla lupautui juomaan teetä mun kanssa ennen miittiä.
Ääni mun sisällä huusi ihan suoraa huutoa raivoissaan
, että mun kuuluu kuolla häpeään ennenkun mä pääsen sinne perille. Että ei sinne voi mennä, koska kaikki mitä siellä puhutaan on mun kohdalle ajateltaessa niin epäpuhdasta ja täsin mun elämään kuulumatonta - jotakin sellaista mihin mulla ei oo mitään oikeutta edes tutustua.
Koska mä oon niin oikeasti viallinen ja likainen,
eikä mulla ole oikeutta tässä elämässä himoon ja haluihin.
Fuck Off!
Boldly go, where I really have never gone before.
Mä haluan, että mun elämässä asiat muuttuu.
Siksi mä menin kuuntelemaan ja keskustelemaan Tantrasta.
Itseasiassa tiesin etukäteen tuntevani illan alustuspuhujan Askon - ollaan JunttiPeen kanssa vierailtu taannoin Askon luona yhdessä Tantratyöpajassa. Että en mä ihan uusilla vesillä sillätavalla tässä ollut. Ja rehellisesti Tantra ajatuksellisesti kiehtoo mua.
Siinä missä jooga polkuna puhtaimmillaan on ehdoton, kehoittainen pidättäytymään, kieltäytymään ja rajoittamaan, tarjoaa Tantra toisellaisen lähestymisvaihtoehdon elämään rohkaisten elämän monimuotoisuuden uteliaaseen tutkimiseen, ennäkkoluulottomaan rohkeaan kokeilemiseen ja ehdoitta itsensä kohtaavaan hyväksymiseen.
On aika rohkeasti kokeilla toista polkua.
Rajoittamisessa ja kieltämisessä mä olen nykyisellään jo aika mestariluokkaa.
Huolimatta siitä, että mä olen hyväksynyt tarpeen ja halun muutokseen mua pelotti silti.
Muutoksen pelko on toisaalta jotenkin inhimillinen ja ymmärrettävä.
Mieli hakee loputonta helppoa turvaa hallinnan ja kontrollin tunteella - yhä silloinkin kun tietää, ettäse turva on sitä tarkemmin tarkastellessa pelkkä illuusio.
Eihän kukaan meistä tiedä, mitä tapahtuu polun seuraaassa mutkassa.
Selvisin mä hengissä.
Hetkittäin hävetti kaikki se avoin ja rehellinen puhe
rakastelusta
orgasmeista
siemensyöksyistä
läheidyysestä
seksistä
Oli omalta osaltaan pakko keskustella abstraktimmista asioista.
Ei vaan voinut sanoa, että mäkin haluan orgasmin pelkästä halaamisesta. Että jonakin päivänä mäkin pytyn ehdoitta kohtaamaan itseni ja toisen ihmisen.
Inhimillisenä.
Lihallisena.
Mä punaistuin ehkä 732 kertaa.
Mutta selvisin.
ja olen askeleen pidemmällä,
siellä uudella polulla,
siellä missä mun todellinen minä tietää haluavansa kulkea
 |
| Hissitä vapauduttu, Helsinkikodissa piipahdettu pikaisesti - yhä hengissä. |
Mä olin henkisesti hetkellisesti todella loppuun ajettu kun mä kahvilatapaamisen päätteksi hipsin Lindan huomaan Helsinkikodille. Niin loppu, että mä unohdin aamulla työpuhelimen sinne.
Katastrofaalinen alku tälle päivälle.
Pankkikortti on mennyt vanhaksi.
Puhelin jäi Lindalle.
Päivärytmit ja totut kuviot on totaalisesti hajallaan.
Hissin jääsessä jälleen kerran jumiin,
aino mitä mä tahdon on just sillä hetkellä
on itkeä ja huutaa suoraa huutoa.
Mutta tyydyn toteamaan tyynesti,
että okei tänään ennään kaikessa ulos mun mukavuusalueelta
ja aivan helvetin kovaa.
Että FUCK.
jotenkin mä vaan kasaan itseni
Totean pankkin, että mä haluan vaan elektronin,
sellainen etäluettavan ja luovun Visasta
mitä vittua, mulla ei oo mun turvakorttia enää ihan kaikean varalta,
ei sillä että mä oikeasti sitä mihinkään tarvin,
mutta onhan se niin perkeleen turvallinen tunne kun on Visakortti
...niinku jos vaikka joskus ehkä...
...ja mitä ihmisetkin ajattelee kun mun lompakossa ei oo enää Visaa
astun rohkeasti ulos työpaikalta kesken päivän ja suuntaan Helsinkikodille
Mä käyn hakemassa mun puhelimen
Kaikki mun aikaan liittyvät pakkoajatukset
ja työaika-kuuluu-olla-työpaikalla -turvallisuusmääritelmät heittaa häränpyllyä
Mä hoidan omia asioitani kesken työpäivän
...vittu mikä luuseri,
sun pitäis olla niin paljon parempi
kunnollisessti ihmiset ei unohda
aivan paska,
sä et ansaitse tätä
ryöstät työaikaa työnantajalta
saamaton laiska paska
laiskuri
äänellä päässä on taas asiaa
Paniikissa mä juoksen Helsinkikodille,
koska mulla on 9 minuuttia aikaa ehtiä ratikasta Helsinkikodille ja paluuratikkaan
mä niin pelkään, että mulle suututaan jos mulla menee pitkään
vitut, oikeasti mä pelkään että joku (daa, niinkuin kuka?) on vihainen,
koska mä en ole paikalla kun silloin jotakin (daa, niinku mitä?) tapahtuu
just nyt tässä hetkessä paikalla kun sua tarvitaan
Ketään ei kiinnostanut poissaoloni.
Kukaan ei huomannut että mä olin jossakin.
Helsinkikodista juoksujalkaa ratikkapysäkille
Aikaa ratikan lähtöön - 6 minuuttia
vittu.
aikapakkomielteet
mä olisin ehtinyt kävellä takaperin helsinkikodille ja takaisin ja joutunut silti odottamaan ratikkaa,
mutta mitä vielä - minä juoksin
etten mä myöhästy ja ettei kukaan vaan suutu mulle
eikö mun mielikuvitus oo oikeasti mahtava?
mun pakkoajatuksista on yli puolet jo karsiutuneet pois,
eikä nääkää enää oo niitä pahimpia
vähän vaan ahdistavia
mä pelkään kuolemaan enää vain joka toinen hetki
But there is so much hope!
Minulle.
ja sinulle!
toiselle polulle voi aina poiketa tältä nykyiseltä,
jos siltä sattuu tuntumaan
Just free your mind.
There is always tomorrow.
Huomisesta puheenollen,
mä suuntaan risteilylle Ruotsiin.
Haaveissa Tukholman Moderna Museet ja siellä Jeff Koons veistokset.
Kuka voisi vastustaa ilmapallokoirapatsasta?
That's all.
Paljon vuodatusta yhteen tekstiin,
valui ulos vähän kuin itsestään.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja