 |
| OOTD - Misfit |
Eilen oli kamalin päivä aikoihin - itse hankittu kamala päivä.
Itse aiheitettu, omilla teoilla ansaittu - I made my bed, and then Im obligated to lay on it.
Järkyttävä vainoharhojen täyteinen krapula. Vielä kuuden jälkeen illalla, mietin että millonkahan nämä rytmihäiriöt vihdoinkin helpottavat. Juomasekoituksista pahin - ilmainen viina - on pääosanäyttelijä eilisen olotilan hankinnassa.
Eilistä olotilaa edeltänyt ilta oli jees - ei mitenkään erityisen mahtava, ihan vain sillätavalla vähän laimeasti jees. Blogin puolella olen maininnut ylenkatsovasta suhtautumisestani alkoholiin - siitä, että syömishäiriöni mielestä alkoholi on aina ollut yksiselitteisesti no-no juttu. Että syömishäiriötä vastustaessani, minä olen juonut ja rellestänyt - koska sellainen käytös on syömishäiriölle tuomittavaa ja hyvin likaista.
Perjantaina nautin alkoholista - vapaana syömishäiriön mielipiteistä. Olen siinä tilanteessa nyt, että syömishäiriön ääni ajatuksissani koskien tekemisiäni ja itseisarvoani on aika lailla kuulumattomissa. Joten mistään Rebel -kännäilystä ei siis ollut kysymys.
Sisäisen minä todellisen äänen kuunteluakaan tuo perjantai ei kyllä ollut. Perjantaina järjestin sosiaalisen kokeen - itse itselleni. Menin ja testasin millaista on olla kun ei kuuntele kenenkään ääntä vaan menee muiden mukana. Tekee niinkuin muutkin, sen kummempaa ajattelematta.
Oli firman pikkujoulut.
Ihan aluksi jälleen kerran kiitollisena kerron, että nautin työstäni ja pidän työtovereistani. Ne ovat ihania ja minulla on joka päivä kotoinen olo mennä töihin. Pikkujoulujen suhteen olen aika kokematon - en vain ole oikein koskaan tuntenut oloani kotoiseksi tuollaisissa tilaisuuksissa.
Teini-iässä ikätoverit ihmettelivät kun ilmestyin juhliin. Niinä päivinä se kerrotiin vasten kasvoja sanallisesti - sä olet liian outo olemaan täällä, ei tää oo sun paikka.
Well - enhän minä osannut siellä olla. Oli joukkoon kuulumaton olo.
Vähän samoilla linjoilla olin tunnelmat perjantainakin. Miten paljon siitä tunteesta on oikeasti totuuteen perustuvaa havainnointia ja miten paljon oman pääni asuvaa hillitöntä pelkon sekaista muistoihin tukeutuvaa ylireagointia - on kyseenalaistettavaa.
Ainoa tosiasia on se, että pikkujoulut eivät tehneet minua onnelliseksi.
Lauantaina oli tosi paska olo.
Fyysisesti ja emotionaalisesti.
Ilta oli kiva, paikka oli jees, seurakin mukavaa
- minä en vain kuulunut sinne.
Kokonaisuus ei herättänyt sisälläni sitä tunnetta,
että tänne mä oikeasti kuulun ja tästä hetkestä mä tulen onnelliseksi.
Oli vaan pysyvälaatuinen joukkoonkuulumattomuuden tunne.
Mun todellinen minäni sanoo, että mä olisin jossakin muualla onnellisempi.
Että mun sisimmän saa valtaansa loputon onnellisuudentunne jostakin muusta jutusta.
Että tää ei vaan ole se mun juttu.
Onnenllinen mä olen siitä,
että lähdin mukaan ja kokeilin.
Jos en olisi rohjennut kokeilemaan, en tietäisi että ei se ehkä ollut just mun juttu
- nuo pikkujoulut.
Oli sellainen sosiaalisesti vääränlainen olo, että tää on ympäristö jonne mä vaan en kuulu.
Mä rakastan kinkybileitä ja burleskikekkereitä - ne on niitä tilaisuuksia joissa mulla on aina kotoinen olo, paikkoja joissa mä voin olla aivan kuin kala vedessä.
Mä tiedän miten toimitaan ja miten olla.
Pressan yökerhossa on aivan toinen fiilis ja mun sisimmässä jokin odotti koko aan, että taas kerran mun eteen ilmestyy se joku joka tokaisee vasten mun kasvoja että mitä sä täällä teet, sä oot aivan liian outo tähän paikkaa ja meidän seuraan.
Se vaan jotenkin kuuluu tuohon kuvioon.
Ehkä joku niin ajattelikin,
mutta aikuisten maailmassa sitä ei ehkä sanota enää ääneen vasten toisen kasvoja.
Koko lauantain mä podin vainoharhaa siitä, että mä olen aivan liian outo ja erikoinen.
Surin sitä, että mä en koskaan sovi joukkoon ja opi olemaan niinkuin muut.
Vasta yön pimeinä tunteina mä sain tehtyä taas sovinnon itseni kanssa
- vainoharhakrapula helpotti viimein.
Tänään mä tiedän,
että mä olen arvokas juuri tälläisenä
oikeanlainen aivan omana itsesni
ja että maailmassa on kymmeniä (ellei satoja) paikkoja ja tilaisuuksia jonne mä kuulun.
Mun hetkiä - mulle luontevalta tuntuvia juttuja.
Mä olen mä,
se on parasta mitä mä koskaan voin olla.
Eikä sillä, että perjantain pikkujoulut ja hetkellinen yritys olla jotakin muuta kuin minä, olisi mitenkään hukkaan mennyt kokemus. Se itseasiassa opetti mulle omasta itsestäni todella paljon. Niin ja sain mä nauttia perjantaina hyvästä seurasta (ja ilmaisesta viinasta) ja kuulla viihdyttäväiä tarinoita. Sai olla sosiaalinen ja pörrätä ihmisten parissa.
Silti, jotakin puuttui
ja jotakin koko yhtälössä oli sellasta mikä on aivan liikaan mulle.
Ensi vuonna mä ehkä valitsen joogaretriitin pikkujoulujen tilalle.
Ajatuksena joogaretriitti tuntuu joltakin sellaiselta, mikä saattaisi tehdä mut onnelliseksi.
Tai ehkä mä kasvan ihmisenä vielä lisää ja löydän onnen ensivuona ihan vaan pikkujouluista.
Kaikki on mahdollista.
Ratkaisevaa on todellisen minäni ääni.
Sitä on lupa kuunnella ensitä vahvemmin.
Because we all are worth it.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja