You should live everyday like its your birthday.

Hyvää huomenta maailma - kuva napattu varttia yli kuusi aamulla.

Pitkästä aikaa on sopiva hetki päivitellä syömishäiriökuulumisia.

Kerrankin saan aloittaa hyvillä uutisilla - toipumisrintaalla kuuluu pelkästään hyvää. Huolimatta siitä, että viimeisiin viikkoihin mahtuu muutaman saippusarjaepisodin verran dramatiikkaa, syömishäiriön osalta on kuulunut totaalista hiljaiseloa. Asetelmat todella pahoille repsahduksille ja täysivaltaiseen syömishäiriökierteen pariin takaisin luisumiselle ovat olleet elämässäni läsnä vähän kuin tarjottimelle asetettuina. Katastrofeja löytyi ja ilmassa ikäänkuin väreili odotus siitä, että minä tartun tilaisuuteen ja hyppään häiriökäyttäytymisen pariin helpottaaksesi oloasi - Here is your change, ota ja nauti.

Mutta ei, hyppäämisen sijaan minä turvauduin puhumiseen.

Itkin, puhuin ja otin vastaan myötätuntoa sekä lohdutusta.

Suuri kiitos kaikille kuunteleville korville.

Syömisen sijaan itkin itseni läpi pahimman,

sen jälkeen puhuin ja rupesin järjestelmällisesti ratkomaan ja rakantamaan uutta.

Aika moni homma on vielä vailla ratkaisua, 

vaikka paljon on edetty toivottuun suuntaan joka projektissa viimeisen kolmen viikon aikana.

Ensimmäistä kertaa ikinä ei ole edes ahmituttanut. Pikemminkin syöminen on meinannut unohtua The Katastrofin ja muiden pienempien shit-hit-the-fan -projektien lomassa seikkaillessa. Olen joutunut (totutusta poiketen) panostamaan syömiseen - pitämään ajatuksella huolta siitä että syön säännöllisesti ja jokseenkin riittävästi - jotta nälkävelka ei pääse kasvamaan. Hankalimpina hetkinä - silloin kun ääni sisälläni kertoo, että mikään ei maistu miltään ja ruoan voisi huoletta skipata nyt - syön lounaan työkavereiden seurassa. Yksinjääminen lisää skippausvaihtoehdon houkuttelevuutta. Seurapiiri jotenkin takaa sen, että tämän ruokahetken kohdalla ainakin syödään.

Olen herännyt useampana aamuna jotenkin sanattoma ihailemaan sitä vahvuutta joka sisältäni paljastuu. Hämmästelemään sitä, miten pitkälle pahimmasta pisteestä olen matkaan kulkenut.

Miten uskomattoman vahva ja ihmeellinen minä oikeasti olenkaan.

Sallinut itseni ihailun ja antanut luvan vilpittömään kiitollisuuteen.

OOTD - tänään on turbaanipäivä - voimaturbaani ja vahva nainen.
Luvassa lähitulevaisuudessa ihan oma postaus turbaaneille.

Miten kiitollinen olenkaan ihmisistä ympärilläni.
Onnellinen ja kiitollinen työstä ihanasta työyhteisöstä - työarki on pitänyt minua mukavan kiireisenä ja eteen heitettyjen haasteiden kautta valanut salakavalasti valtavan määrän lisää itseluottamusta minuun. Opettanut vaivihkaa antautumaan yhdeksi vahvaksi yhteisön jäseneksi.

Viikonloppuna on luvassa laatuaikaa työtovereisen kanssa, suuntaamme nimittäin huomenna iltapäivästä vuorokauden mittaiselle seminaarireissulle Tallinnaan.

Suonds like a so much fun - ja vielä mitä, minä oikeasti odotan innolla reissua.
Uusi ja vähän hämmentävä juttu, se että minä totean itsekseni odottavani innolla jotakin sosiaalista tapahtumaan. Mutta tiedän, että luvassa on oikeasti kiva reissu ja hauskoja hetkiä. Tiedän, että seura on sellaista jossa minä uskallan antaa itseleni luvan pitää hauskaa - tai ehkä vielä oikeammin muotoiltuna, olen kasvanut viimein sallimaan itselleni hauskanpidon muiden mukana.

Aplodien paikka.

Toipuminen siis ison harppauksen taas edemmällä.
Minä kiitollinen, onnellinen ja ihan julkisesti ylpeä saavutuksestani.

Ite tein.

Omin jaloin olen kävellyt tuolta tänne.
Askel kerrallaan - yksi eteen, toinen eteen, kolmas eteen ja joskus pari taaksepäin. Hitaasti ja varmasti kohti todellisen minäni äänen täyttämää elämää.

Jälleen kerran, omistan päivityksen heille,
jotka tänään sukeltavat syvemmällä.
Ei se ole ikuinen tila - toipuminen on oikeasti mahdollista.

Olenhan minäkin onnistunut,
lupaus siitä että sinä onnistut on vahva.

Love yourself.

Rakkaudella,
Sallamari