Tähänastisen opiskelutaipaleen tiukin viikko on käsillä. Takana on kolme kuukautta leppoisaa opiskelijaelämää, jonka aikana imetyt taidot ja tiedot testataan tämän viikon kuluessa.
On ensimmäisten karsintojen aika.
Kuka jatkaa, kuka lähtee.
Jos olet elänyt siinä uskossa,että opiskelu yksityisessä koulussa on leppoisaa letkeää hommaa (sisältäen julkisen puolen oppilaitoksesta eroten vain niitä kaikkia kivoja juttuja ja mielenkiintoista puuhastelua), olet minut oppilaakseen ottaneen oppilaitoksen osalta hienosti hakoteillä.
Koulussa on rankka tahti ja tiukka seula.
Vähän kuin olisi Idols -kokelaana tai osallisena Sinustako Parturi-Kampaaja -tositeevee ohjelmassa - tie tässä oppilaitoksessa opintojen osalta saattaa nousta pystyyn.
Sitten se on bye-bye.
Kulunut viikko alkoi jännittävissä tunnelmissa väriopin tasokokeen merkeissä - oletko oivaltanut mistä tässä on kyse, osaatko soveltaa oivaltamaasi tosielämässä jotta saat tummanruskeaksi tavoitellun mutta vihreäksi vetäneen tukan oikeilla sävyvalinnoilla sellaiseksi toivotunnlaiseksi ruskeaksi. Tiistaina jatkettiin karsintakierrosta leikkauskokeen ja henkilkohtaisen kehityskeskustelun merkeissä.
Leikkasin mallipäätä ja leikkauksen päälle itkin hetken lohduttomasti.
Oli tyhjä fiilis.
" Entä jos joku nyt sanookin mulle, että musta ei oo tähän.
Entä jos multa riistetäänkin pois tänä unelma?
Mitä mä sitten teen???
Mä haluan tätä enemmän kuin mitään.
Mä olen aivan näiden tukka- ja partajuttujen lumoissa. "
"Mä oon antanut kaikkeni ja se riittää.
Mä osaan ja mun sydän on tässä mukana."
Mielen epävakaa osa ja todellisen minä ääni käyvät vuoropuhelua päässäni.
Epävakaa osa mieltä sai epäilemään itseä ja omaa kykyä.
Todellinen minä tietää, että mä olen oikeassa paikassa.
Itku helpotti oloa - oli päästettävä tunteet pintaan.
Kehityskeskustelu palautti mielen ihan lopullisesti oikeille raiteilleen.
Sain kehityskeskustelun aikana kertoa rehellisesti omia havaintoja siitä mitä olen oppinut kuluneiden kuukausien aikana. Missä asioissa olo on vahva ja mitkä ovat sellaisia juttuja minkä parissa haluan vielä lisätietoa ja vierihoitoa.
Olen oppinut olemaan osa yhteisöä ja tekemään sujuvasti työtä yhdessä toisen ihmisen kanssa.
Olen onnistuneesti oppinut olemaan opiskelija - se joka ei ole automaattisesti heti paras kaikessa, vaan toistojen kautta sitkeän harjoittelun tuloksena oppii hyväksi uudessa asiassa.
Olen oppinut pyytämään apua ja silmää räpäyttämättä toistamaan harjoittelua vaativan asian uudelleen alusta alkaen osaavamman tahon kehoittaessa minua tekemään niin.
Nykyisin minä muuten osaan föönata sileää ja kuohkeaa tukkaan.
Ensimmäisellä kouluviikolla en osannut - sulatin harjoituspään tukkaa föönillä kiinni pyöröharjaan. (eihän kerrota kenellekkään jooko....)
Parranajot ja muut partamuotoiluhommat sujuu.
Tukanleikkuu oikean ihmisen tukkaan sujuu - bravuurina pitkän tukan kerrostetut leikkaukset.
Harjoitustyövärjäykset oikeaan päähän 10/10 - oikeita värivalintoja, onnistuneita vastaväritaittoja sekä asiakkaalle mieluinen lopputulos joka työssä.
Kampalaineet on rakkautta.
Victory Rolls -kampaukset syyhyttävät sormia tekemisen pariin.
Harjoitusta kaipaavien asioiden lista sekin on yhä aivan tolkuttoman pitkä.
Täysin uusia asioita opittavana vielä vaikka millä mitalla.
*****
Aarrekarttoja rakastavana ihmisenä, on hassua kertoa miten opintojen jälkeisen elämän aarrekartta on toistaiseksi vielä tyhjä. Todellinen minä kyllä tietää mitä haluaa.
Jokapäiväistä arkiminää painaa tässä vaiheessa kaiken tekemisen mukavuus ja kakofoniana kaikuvat äänet; "tuota, eikun tätä ja sitäkin voisi koittaa"
Mä olen löytänyt ne jutut, jotka saavat sydämen lyömään vähän kiivaammin.
Se tunne, mikä sisimmän on vallannut toistaiseksi jokaisen parranajon jälkeen
- se mikä puhuu intohimosta ja rakkaudesta.
Se mikä tietää, että tätä tehdessä mä olen onnellisimmillani.
Kulkeako vastavirtaan ja tehdä ratkaisuja joita olettaa muun maailman odottavan minulta,
vaiko seurata silmät ulkopuoliselta maailman oletuksilta ummistaen sisimmän kutsua.
Nyt tiedätte miksi oman unelmaliikkeeni aarrekartta ammottaa tyhjyttä.
Oikeasti kehys kaikelle on olemassa jo takaraivossani.
Mutta kun tekee näkyväksi se toteutuu....
Entä jos muut näkee mut ihan eri jutuissa,
niiden permanenttien ja leiskuvan punaisten kuparivärien keskellä
- koska tykkään mä niistäkin, vaikka sydän ei samalla tavalla lyökkään yhtä ylimääräistä lyöntiä niitä katsellessa.
Sydän tietää mitä haluaa.
Vielä ei vain ole aika sanoa sitä ääneen.
Nyt on aika opiskella.
Mä olen jatkossa.
15 kuukauden asiakaspalveluharjoittelun kautta itsenäiseen työskentelyyn kulkee nyt minun tieni kohti työelämää. Menen suoraan, kulkematta lähtöruudun kautta.
Kiitos.
Rakkaudella,
Sallamari
