Dear Doctor

Tämäpäiväinen lääkärikäynti on enimmäkseen iso pettymys.

Lähinnä asenteen puolesta.

Kävin tapaamassa tänään sitä samaista lääkäriä, jonka kehuin maasta taivaaseen läskiystävällisen asenteen puolesta muutama kuukausi takaperin. Tänään kellossa oli toinen ääni.

Lääkärikäynti alkoi puolituntia myöhässä . lineekö kiire ja stressi osasyynä kohtaamaani nuivaan käytökseen.

Menin lääkärin juttusille tälläkin kertaa painoni vuoksi.
Kerroin avoimesti lääkärille viimeisen kuukauden kuulumiset 

- elämäntapaprojektin uudistuksia päivärytmissäni, liikuntaa syömisiä ja sisäisiä tuntemuksia.

Kerroin avoimesti, että minusta tuntuu pahalta, että kaikesta yrityksestä huolimatta lukema vaa'alla on noususuunnassa. Lääkärin reaktio yllätti minut täysin.

Sain puhuttelun ylensyönnistä - siitä, että huomaamattani tai tahtomattani syön enemmän kuin kulutan.

Ei auttanut puheet Patrik Borgin konsultaatiokäynneistä tai normaalin ruokarytmin tavoittelusta.

Ytimekäs toteamus lääkäriltä oli, että on vain ihmisiä jotka eivät voi syödä.

Ihmisiä joiden elimistö käyttää jokaisen herneen murunkin.

Että minun pitäisi nyt oikeasti vaan katsoa mitä syön.

Ja että liikunta on merkityksetöntä, talvella suomessa ei kuitenkaan voi liikkua säännöllisesti.

Että voisi olla järkevää vähentää kävelyä kun kohta se loppuu kuitenkin lumen ja rännän myötä.

I see. Oli aika hämmentynyt olo. Tihrustin itkua.

Hiljaisella äänellä heitin ilmaan vahvan tuntemukseni siitä, että kilpirauhanen ei toimi minun kehossa optimilla tavalla, viis siitä missä lukemissa ne arvot viistelevät.

Plussana tämänpäivän lääkärikäynnistä jäi käteen lähete sisätautien erikoislääkärille.

Vaikka omalääkäri totesi varsin selkeästi, että minä olen hänelle lääketieteellinen mysteeri - joka sivulauseessa sanottuna aiheuttaa lihavuuden itse itselleen ylesyömällä, vaikka ääneen puhunkin kaikkea muuta, valehtelija siis vielä  kaiken itkun päälle - sellainen ihminen jota ei voi auttaa vaikka haluaisinkin.

Ehkä tulevaisuudessa löytyy lääkäri joka haluaa ja osaa auttaa.

Lääkärin käytös loukkasi minua.

Nyt sanon sen ääneen.

(samoissa tunnelmissa ollaan olut sosiaalisen median puolella)

Lihavuudesta puhuminen näyttää herättävän paljon keskustelua.

Jokaisella näyttää olevansa niksinsä ja neuvosa - mielipiteestä puhumattakaan.

Ja käsitys siitä mikä on vialla.

Kommenttia piisaa : dothis-dothat-whatchadoing-youtotallyshould
Vain harva oikeasti tietää panostukseni projektin - mitä sitä on tehty ja mitä ei.

Onneksi on niitäkin, jotka tietävät - ja tsemppaavat.

Enimmäkseen vaikuttaa mielipiteiden valossa, että minä ylireagoin - en käsitä - en tiedä - tai en osaa.
Enivei. 

Kuten rivien välistä voitte huomata, osa annetusta palautteesta osuu ja uppoaa.

Minä tahtoisin vetää itkupotkuraivarit lattialla ja huutaa ääneen

mutkumäoonoikeastiyrittänytjatehnytjustniinkosanontehneeni!!!

ja että

osaan syödä, tiedän kalorit, tiedän mitä syödä, tiedän koska syödä

ja ennen kaikkea valitsen hyvin kenen kanssa niin teen

Ja sitten on niitä ihania, jotka viestivät ja jakavat omakohtaisen tarinan kannustukseksi.
Tsempiksi siihen, että joskus pitää vain taistella hieman pidempään saadakseen omat tuntemuksensa omasta kehostaan kuuluviin ja että onnistuminen on mahdollista.
Olen kiitollinen kannaustuksesta.

Päälimmäiseksi sisälleni on asettunut tunne siitä, että mun sisällä velloo paha olo siitä,
 miten hyvästä yrityksestä huolimatta ihminen voi epäonnistua paljon.

Että melkein koko maailma nyt uskoo, että mä en tiedä mitä teen tai jos tiedän en todellakaan teen niin

korvissa kaikuu ahmatti-läskipossu-syötkaikenmitänäet.

ja olen vakuuttunut, että sitä mieltä on koko maailma

Lopulta helpotti

Ilta ja ystäväni Anun hyvä seura. Anulla ja minulla on oma special ajanvieteemme, vaihdamme luontaishoitoja keskenämme aina kun samaan osoitteeseen osumme.

Sain Anulta Reikiä kipuilevaan päähäni.

Vaihdokiksi Anu sai päähierontaa.

Nyt on lupa päästää tämän päivän kivusta irti.

Kiukku ei kanna ikuisesti - ainoastaan ymmärrys vie eteenpäin.

Rakkaudella,

Sallamari

Memento Mori Bell Jar

Siellä se nyt on, DuckSkull, omalla paikallaa kirjahyllyn päällä.

Lekottelee pinkin villan lämpimässä syleisyssä.

Ihan ite tein.

Rakkaudella,

Sallamari

Rakkaudella,

Sallamari

Ai niin, ei kukaan muista varoittaa etukäteen

...että elämäntaparemonttiprojektin varrella, tekemiesi elämäntapamuutosten myötä, mielipiteesi ja suhtautumisesi asioihin saattavat muuttua huomattavasti.

...että tosielämässä mikään ei toimi täsmälleen sillä tavalla, kuin asian kerrotaan toimivan kirjakaupasta (tai kirjastosta) hankkimasi inspiroivilla kuvilla varustetun oppaan kiiltävillä sivuilla.
...että saattaapi käydä niin, ettei tapahdukkaan mitään. Tai ainakaan ensinäkemältä tai aivan alussa ei tapahdu mitään, vaikka miten yrittäisit. Edellisessä lauseessa kuvatussa oppaassa kaikki muutokset ovat silmin nähtäviä heti päätöstäsi seuraavasta päivästä ja elämä päivä päivältä vaaleanpunaisempaa ja ihanaa. Noup.

...että muu maailma ei muutu mukanasi. Se mikä oli toisen ihmisen taholta paskaa eilen, on mitä todennäköisemmin paskaa myös huomenna. Toinen ihminen ei ole tekemässä elämäntaparemonttia vaikka sinä oletkin. Toinen ihminen ei välttämättä myöskään kasva ihmisenä samaa tahtia sinun kanssasi. Tai edes ylipäätän ole halukas kasvamaan ihmisenä. Tai koe tarvetta moiseen.

...että onnellisuusprojektin päätteeksi löytämäsi onni, ehkä vaatii sen, että kaikki tänään ja tässä tuntemasi romutetaan pieniksi sirpaleiksi ja sinun on aloitettava kaiken todellisuuden uudelleenkasaaminen aivan nollasta. 

...että sinun onnellisuutesi ei käy yksiin toisen ihmisen onnellisuuden kanssa. Sinun onnellisuutesi saattaa kadottaa yhteisen onnen. Ehkä onnesi asuu aivan toisessa osoitteessa. Tai ihan yksin.

Eikä tarkoitukseni ole olla kamala. Eikä pessimistinen/negatiivinen/vähättelevä.

Tarkoitukseni on tässä kohden olla realisti ja kertoa millaisia havaintoja ensimmäinen kuukausi elämäntaparemonttia on saanut minut huomioimaan niillä hetkillä kun käännän katseeni omasta navastani hetkeksi minua ympäröivää maailmaa kohden.

Kyllä, se on sen arvoista.

Vaikkakin toisinaan hämmentävää ja jopa pelottavaa.

Vaikka kyyneleitä tällä viikolla olen vuodattanut varmasti enemmän, kuin edelliseen kahteentoista vuoteen.

Vaikka vaaka kulkee aivan eri suuntaa kuin minä.

Nämä on niitä hetkiä, joita kukaan ei muista kirjoittaa onnistumiskirjaan.

En edes minä - vaikka niitä nyt havainnoinkin omasta mielestäni suurenmoisesti.

Ne ovat hetkiä, pieniä irrallisia tapahtumia paljon suuremmassa kokonaisuudessa.

Merkittäviä - kyllä, ainakin lopputuloksen kannalta.

Kutsun niitä rakkaudella termillä Elämän Eteeni Tarjoamia Tilaisuuksia Luovuttamiselle.

Voisin luovuttaa ja sanoa, ettei musta ikinä oo tähän.

Mutta enhän minä sitä tiedä, että onko vai eikö ole, ellen kokeile.

Yritä uutta ja tee asioita täysin eri tavalla kuin tähän asti.

Eikä sillä, enhän minä nyt pelkästään itke.
Nauran aidosti onnellisena tänään enemmän kuin koskaan ennen.

Vaan lukemista huolimatta sidon aamulla hiukan kuuden jälkeen lenkkarit jalkaan.
Muistan luvanneeni ainakin koittaa kymmenentuhannen hyötyaskeleen ottamista, vaikeanakin päivänä.
Annan itselleni anteeksi sen, että oman sängyn sijaan sohva tuntuu turvalliselta paikalta nukkua. Tajuan itsekin, että pääasia on uni, ei se missä uneni pään milloinkin tavoitan.

Itken stressin vuoksi kukkivaa ohimoani.
Suren sitä, että juuri tänään tuntuu siltä, että JunttiPeen kanssa osaamme vain riidellä.
Ehkemme edes riitele - ehkä kaikki on vain sitä että kerrankin sanon ääneen kaiken tuntemani nielemättä sitä.
Sen sijaan, että söisin kivun ja kiukun syvälle itseeni huudan sen ulos. Niin huolella, ettei asia naapureillekaan jää epäselväksi.

Sallin itseni olla epävarma ja pelokas.
Annan sisäiselle minälle luvan kysyä, mitä sitten tapahtuu?
Annan itselleni luvan pelätä tuntemattomia hetkiä. Pelätä sitä että kuolenko minä nyt.
Vain tajutakseni oman vahvuuteni kun hetki on ohitettu.

Syömisen sijaan lakkaan kynteni.
Minä olen kaunis ja olen kauniin lakkauksen arvoinen.

Päivä kerrallaan.

Askel askeleelta.

Oikeaan suuntaan.

Kirjoitus on tarkoitettu tsemppaamaan. Kertomaan siitä, että vaikkei elämäntapamuutosten sankaritarinoissa kovin usein muisteta asiasta lohdutella, pettymykset ja suunnitelmista poikkeavat ilmiöt kuuluvat asiaan ihan samassa suhteessa kuin ne onnistumisetkin.

Jokaiseen matkaan kuuluu vaikeita hetkiä. Paskan määrä on vakio ja uskoi sitä tai ei jossakin muodossa jokainen meistä vaikeita ennakkosuunnitelmiin kuulumattomia tilanteita ja haasteita kohtaa.

Ei, sinä et ole ainoa.

Ugh! Olen vaikeuksistanikin puhunut.

Rakkaudella,

Sallamari

Seikkailua kevyenliikenteen seassa

Seuraava kirjoitus perustuu tositapahtumiin ja toimikoon vetoomuksena kaikille teille polkupyörällä kevyenliikenteen väylää pitkin huristaville.

Elämäntaparemonttiprojektiini kuuluu olennaisena osana jokapäiväinen työmatkakävely.

Taitan arkipäivisin pariin otteeseen matkaa Rautatieaseman ja Ruoholahden välillä enimmäkseen kulkien Baanaa pitkin, välillä poiketen Baanalta kapeammille sivukujille.

Ensiksi pitää kehua Baanaa. Kiitos Helsingin kaupunki riittävän leveästä ja selkästi merkitystä kevyenliikenteen väylästä. Matka keskustasta Länsisatamaa kohti taittuu Baanaa pitkin vaivattomasti, eikä kenenkään tarvitse miettiä kuka missä kulkee. On selkeästi alue jossa vaeltavat jalankulkijat ja toinen alue, jossa erillisillä suuntamerkityillä alueilla paahtavat nopeampaa tahtia pyöräilijät.

Erityin plussa talvikunnossapidosta. Pahimpinakaan lumikeleinä ei ole tarvinut Baanalla kahlata polvea myöten kinoksissa - aukinaista väylää riittää aina.

Kurvaan Baanalta kulkuni ylös Hietaniemen hautausmaata kohti vievää ramppia pitkin.(juuri niin, siitä Lapinlahden sairaalan vierestä rinnettä ylös). Siitä kulkuni jatkuu Hietaniemen hautausmaan reunaa pitkin kaartuen hautausmaiden välistä kohti Ruoholahtea.

Tässä kohtaa alkaa ongelmat. - selkeät merkinnät kevyenliikenteen väylällä katoavat.

Yhteen suuntaan liikennemerkit on yhtä mieltä siitä kuka missäkin kulkee, toiseensuuntaan kulkiessa liikennemerkit opastavat aivan toisin.

Eipä siinä mitään, pärjätäänhän näinkin - jos vai sovulla annetaisiin tilaa toisillemme.

Mutta kiire, tuo ihana kiire sekoittaa yhden jos toisen liikkujan ajatuksia.

Etenkin pyöräilijöillä huomattavissa oleva ilmiö - ja kaikella rakkaudella huomioituna, ei mitenkään pyörällä liikkujia sorsien tai yksin kritisoiden - soitetaan äkäisesti kelloa jokaisen jalankuljian kohdalla.

Painukaa edestä, mulla on kiire, täältä paahdan minä.

Siltä se meistä jalankulkijoista tuntuu.

Nyt päästään itse tapahtumaan.

Tuolla sivupolulla on yksi tavanomaista kapeampi kohta. Yhden kevyenliikenteen väylän levyinen osa, joka kulkee solan omaisesti talon ja kallioleikkeen välistä.

Tila on kapea ja ahdas - ja kuten edellä kerrottu, kulkemisen ohjaus liikennemerkkien avulla vähintäänkin tulkinnanvarainen, jossei kokonaan olematon.

Sattuipa niin, että tuohon kapeaan kohtaan osuimme yhdellä kertaa - minä ja neljä pyöräilijää.

Kaksi pyöräilijää kummastakin suunnasta, rinnnakkain ja hyvien juttujen lumoissa ilmeisesti.

Minä kävelen asemaa kohti väylän oikeaa reunaa, niinkuin liikennesäännöissä ohjataan.

Pyöräilijät lähestyvät minua ja toisiaan kahdesta eri kulkusuunnasta.

Alkaa vimmatunmoinen kellojen rinkutus 

- ja mikä parasta, kukaan pyöräilijöistä ei luovu paikastaan tuumaakaan.

Tajuan tilanteen ja pysähdyn, tai no oikeammin jähmetyn kauhusta.

Pari yksi ohittaa minut pyöräillen edelleen rinnatusten.

Sitten kohtaavat nuo kaksi pyöräilevää parivaljakkoa.

Kapeassa tilassa, jossa on juuri ja juuri tilaa ohittaa luontevasti yksi pyöräilijä.

En edellekään oikein hahmota minkälainen manööveri tuossa suoritettiin - ohi toisistaan pyöräilijäkaksikot joka tapauksessa pääsivät. Vimmatusti ääneen kiroillen ja kelloa rinkutellen.

Ei tullut kenelekään noista mieleen, että 

A, tapaukseen oli joutua mukaan yksi heikompi osapuoli - minä aka kävelijä

B, rinnakain asettelun sijaan voisi hetkeksi keskeyttää tarinoinnin ja kokeilla ehkä peräkanaa ajoa, 

Pakko tunnustaa, että oli hurjan oloinen tilanne.

Loppu hyvin, ei siinä mitään.

Huomasin itse miettineeni ohitseni vilahtaneita pyöräilijöitä vaistomaisesti ajatellen, että jos tilanne olisi mennyt yhtään paskemmin, niin ketähän niistä olisi tarvinut auttaa ensimmäisenä.

On huono rankata, että sitä kypärätöntä tietenkin -sillä kaikki polkivat päätäpahkaa ilman kypärää.

Ehkä sortsimiestä tai hametyttöä.

Tai sitä joka olisi pahiten kolahtanut siihen kallioon.

Olisin tuskin pystynyt kävelemään ohitse vain tyynesti vihellen, että oma valinta mitäs ajoitte varomattomasti.

Tarinan opetus.

Järki päähän ja kiirelle kinnasta.

Jos myöhästyy, myöhästyy kunnolla tai lähtee liikkelle varttia aikaisemmin.

Huomioi toiset, niinkuin itseä toivoisi huomioitavan.

Kiire ja hoppu, on monen matkan loppu.

Lause pulpahti mieleeni, erään kirjan sivuilta. Tuota kirjaa minulle luettiin ahkerasti lapsena.

Siinä poika kiirehti päätäpahkaa auton alle ja lopussa ambulanssi tuli ja vei pojan.

Eipä mulla muuta.

Rauhallista liikehdintää!

Rakkaudella,

Sallamari

Maybe, maybe, maybe - elämäntaparemonttiprojektin kuulumisia

Viikon mittaan pelkästään 'hyötyliikunnasta' kertyvä askelmäärä on aika vaikuttava. Olen päässyt 10 000 askeleen päivittäiseen kävelyrytmiin. Vielä ei hätää ja kävely maistuu - syyssateita odotellessa.

Ravinnon osalta olen noudattanut Patrik Borgin kanssa tuunattua suunnitelmaa - 5 kertaa päivässä, hyvää perusruokaa. Ja herkutella pitää viikoittain, ei päivittäin.

Elämäntaparemontin tulos on ensimmäisen kuukauden osalta aika surullinen.

Tai no ensin ne hyvät uutiset

Yleinen mieliala on ihan kohdallaan, yleensä paljon alhaisempi mitä pidemmälle syksyä kohti kuljetaan

Virkeystila on kenties parantunut, enää en nuku kaikki junamatkoja (syystä että olen siirtynyt tekemään junamatkat etätöitä) Surullista on se, että omassa sängyssä nukkuminen ahdistaa verrattaen enemmän kuin ennen. Hyvällä tuurilla yksi-kaksi yötä viikossa kykenen nukahtamaan sänkyyn ilman nukahtamislääkettä.

Ja sitten ne todella ikävät kuulumiset. Hyvästä yrityksestä huolimatta kilot ovat kiinni minussa tiukasti, itseasiassa paino on nousu suunnassa. Kalvaa sisintä aika tavalla. Voitte kuvitella minkäläinen kuorolaulu kuuluu takaraivossa minäni molempien puolien  - syömishäiriön äänellä vahvistettuna - koittaessa kertoa missä mennään vikaan.

Syömishäiriö huutaa oksentamisen ja paaston tärkeyttä - ulkoinen minä tahtoo minkä tahansa ravinnottoman pidadietiin - sisäinen minä koittaa vielä anoa, että antakaa nyt edes hetki lisää aikaa, että ehkä syy ei olekaan siinä mitä teen, ehkä elimistöni on oikeasti vain niin sekaisin.

Uskokaa minua, pääni sisällä on valtava meteli hiljaisina hetkinä.

Ja sitten ehkä se pahin.

Mitä tehdä kun huomaa onnellisen parisuhteen kariutuvan?

Puhun omasta parisuhteestani tällä kertaa, en sure kenenkään muun ongelmia juuri nyt.

Mä olen etääntynyt valovuoden päähän JunttiPunaniskasta.

Entä, jos meistä ei olekaan jäljellä mitään.

Että jos jokainen hyvä tarina kuitenkin päättyy aikanaan?

Tulostin avioerohakemuksen.

Mietin onko olemassa enää paluuta.

Onko mitään minne palata.

Ehkä minä olen edennyt liian kauas toisesta tällä retkellä itseeni.

Voi äiti, juuri nyt kaipaan sinua niin kovati.

Eihän minulle ole ketään, kenelle puhua koko tästä kipeästä totuudesta.

Että jos löytäessä itsensä, kadottaakin toisen.

Onko mikään näistä askelista ollut sen arvoinen?

Rakkaudella,

Sallamari

Once again world is talking

Viesti aamulenkin varrella - vähän kuin lupaus tulevasta kivasta projektista

The Project - kirpputorilöytöjä ja glitteriliimaa.
Näistä valmistuu Lokakuisen Burlesque-viikonlopun asusteet.

Rakkaudella,

Sallamari

22516 askelta myöhemmin

Viimeisiä lämpimiä auringon täyttämiä päiviä viedään.

On otettava kaikki ilo irti.

Onnistunut terapiakäynti.

Iltakävely ystävän seurassa.

Terapiassa päästiin merkittävän kysymyksen äärelle

- Kuka minua saa lohduttaa?

Miksi lohdutuksesta puhuttaessa näkyvä minäni panikoi ja puolustautuu.

Keho muuttuu levottomaksi ja pyrkii tilanteesta pois.

Näkyvä minä panee kaikin keinoin vastaan.

Vastustaa lohdutusta.

Etsin rauhassa itsestäni vastausta.

Tutkien, kokeillen ja ennen kaikkea lohduttaen.

Rakkaudella, 

Sallamari

Onnellisuusprojekti - day I

Rakkaudella,
Sallamari