#painorauhaa

Istun kolmeksi minuutiksi saaan autoon isäni kanssa. Puolessa välissä matkaa kuskin penkiltä kuuluu  ikääntyneen miehen monotonisella äänellä totiseen sävyyn lausahdus

"Kyllä sunkin pitäis vähän laihduttaa."

Siinä toisella etupenkillä lauseen vastaanottaja - minä -  lasken rauhallisesti - syvään huokaisematta - kolmee,  jonka jälkeen tietoisena itsestäni avaan suuni vastaukseen. 

"Tiedäkkö mitä isi, mä olen ensimmäisen kerran koko elämäni aikan tyytyväinen itseeni ja onnellinen elämästäni just tämän kokoisena. Mä jaksan koulussa hyvin ja tiedän, että oon fyysisen jaksamisen puolesta valmis työelämän haasteisiin uudessa ammatissa. Mä oon just niin sopivassa kunnossa itselleni, että mä kykenen tekemään kaikkea sellasia juttuja joita mua kiinnostaa tehdä. 

Ei - mun ei tarvi laihduttaa.

Mä olen hyvä just tälläisenä."

Itsevarmuudestani selkeästi hämmentynyt etupenkki vastaa salamana

"Niin olet.

Sillätävalla mietin vaan, että sitten jaksat pärjätä elämässä - kun se kuitenkin on sillätavalla loppujenlopuksi aika pitkä taival - etteti väsyis ja olisi kevyt askeltaa sitä.

Jajuu,  pärjääthänsä kyllä."

Syvä rauha laskeutui autoon.

Mä olen aiheesta sanottavani sanonut.

En myötäillyt,

en hymissyt,

 en sanonut "kyllä isi" vain toista miellyttääkseni.

Annoin rehellisen vastauksen.

That's all folks.

Eilinen munuutin mittainen keskustelumme on todennäköisesti lajissaan viimeinen. Viimeinen kerta ikinä kun isäni antautuu kanssani keskustelemaan siitä tarvisiko minun laiduttaa vai ei. Se viimeinen oljenkorsi, joka lopulta katkaisee täyteen lastatun kamelin selän.

  Reilu parikymmentä vuotta epärakentavia keksusteluja lienee yhden aiheen vatvomiseen ihan riittävästi.

Ensimmäistä kertaa elämässän  jaoin rehellisyyden värittämällä itsevarmuudella isälleni tiedon siitä, miten omasta mielestäni minä olen hyvä juuri tällåisenä ja juuri tälläisenä minun tulee siten riittää myös ulkopuoliselle maailmalle. Mikäli ulkopuolinen maailma kokee minut tälläisenään riittämättömäksi, se on heidän valintansa jolla ei ole minkäänlaista voimasuhdetta minun sisälläni kokeman onnellisuuden määrittelemiseen. Kehoni fyysinen koko ei ole verrannaissuhteessan siihen  millaisella askeleella tavallan elämän polkua.

Ensimmäistä kertaa ikinä isäni taipui sanomaan - joskin hämmennyksen tuottaman Froidilaisen lipsahduksen muodossa kaiketi - että minä olen hyvä juuri tälläisenä. Itsenäisesti isän suusta tuli maailmankaikkeuden kuultavaksi luottamuksen sanoja sitä tietoa kohtaan, että hänkin uskoo minun pärjäävän elämässä omien itsenäisten valintojen turvin. Luottamus siihen,että pärjääminen on kiinni aivan muusta kuin vatsan ympärysmitasta.

Meidän perheessä taidetiin juuri saavuttaa painorauha.

Tänään vietetään Suomen Syömishäiriöliiton alullepanemaa valtakunnallista Älä Laihduta -päivää. Minun blogini on yksi mukaan kampanjaan haastetuista blogeista. Tänä vuonna Älä Lahduta -päivän teema on Sairaan terve elämä. Teema puhuu karua tarinaa siitä, miten  ympärillemme luodaan uskomattomia sosiaalisia paineita pyhäksi muodostuneen tehokkas-terve-ja-tärydellinen -kolmiyhteyden tavoittelussa. Yhä enevissä määrin tuota pyhää kolmiyhteyttä lähdetään tavoittelemaan epärealistisesti juuri terveyden kannalta kaikella tavalla epäloogisin keinoin. Todellisen minämme rehelliset toiveet hukkuvat kovin helposti ulkopuolisen maailman korviimme kuiskivien seireenisäveliensekamelskaan.

nopeammin - enemmän - tehokkaammin

Jaksaa jaksaa! Luuserit luovuttaa!

Valmiiksi juuri sinua varten laadittujen vaatimusten lista on pitkä - miltei loputon. Tavoite vaikuttaa siintävän jokaisen sitä kohti kuljetun askeleen myötä yhä kauempana.

Olenko se minä  joka tätä oikeasti haluan - vaiko joku toinen, joka painokkaasti vaatii minua tekemään näin tullakseni hyväksytysti osaksi onkun toisen maailmankaikkeudelle manifestoimia toiveita?

Trust your inner voice.

Mukavaa perjantaita kaikille!

Rakkaudella,

Sallamari

#painorauha

May the 4th be with You

Kevyempi kesätukka

Perjantaina, kun helatorstainvapaan jälkeen palaan kouluun on opintoni virallisesti edenneet puoliväliin. Puolet edessä, puolet takana - lasi puoliksi täynnä vaiko jo puolityhjäksi juotu? Puolimatkan onnellisuutta, sellaiselta minusta tuntuu. Tietoisuus siitä, että on saavuttanut jotakin mutta toisaalta kovin paljon on vielä edessä lämmittää sydäntä.

Kevätkelien myötä olen hiljakselleen mielessäni pohtinut Bucket List -haaveita tulevalle kesälle. Asioita joita toivon ja haaveilen tulevan kesän tuovan tullessaan.

- meriretki veneillen (viime keältä se jäi tekemättä)

- loppukesällä risteily Ruotsiin

- 10 kilon mansikkapakastuksen sijaan 20 kiloa mansikkaa talven varalle

- mustikkakelejä ja hyvää mustikkasatoa

- muutama hyvä rantapäivä

- kevyt keittiöremontti

- työhuoneen pintojen uusiminen

- parit terassisiiderit

- Korkeasaari ja Linnanmäki -retket

- uusi kesätuoksu

- joogaa ja lenkkeilyä

- iloisia ulkona vietettyjä hetkiä (kiva sää olis kiva)

- perheen kanssa aikaa

- mukavat treffit

Kesälomaa pidän suunnitellusti heti kesäkuun alussa. Kesäkuun ensimäisen ja kymmenennen päivän väliseksi ajaksi suuntaamme perheen kesken tuttuun ja turvalliseen kohteeseen Unkariin. Suunnitelmissa on kiertää auton kanssa Balaton -jävi ympäri ja viettää muutama päivä loppulomasta Budapestissä. Tarkoitus on juhlia PikkuÄssän syntymäpäivää jotenkin reissun aikana. Synttäriyllätyksen suunnittelu on vielä kesken, mutta eiköhän me jotakin mukavaa löydetä synttäriyllätykseksi. Sankari saa ainakin päättää missä ja millaista ruokaa tuona päivänä syödään.

Kesän ensimäiset mansikat

Muuten suunnitelmissa on kesälle koulua, koulua ja koulua - asiakastyöskentelyä ja etätehtäviä. Suuntaan iloisilla mielillä työntäyteistä kesää kohti. Mikäs sitä on ollessa, kun saa tehdä joka päivä työkseen sellaisia asioita joita kohtaan tuntee niin suurta sydämen paloa.

Blogi on ollut toissijaisena tärkeysjärjestyksessä tällä hetkellä. Ei syytä huoleen, en minä poistumassa blogimaailmasta ole. Kirjoitan kun siltä tuntuu ja sanottavaa löytyy - tahti on takavuosia rauhallisempaa. Tämä tahti on juuri hyvä tähän elämäntilanteeseen.

Tuo uusi kevättukka leikattiin minulle jo reilu viikko sitten,  sitlti vasta nyt esittelen sen teille täällä blogissa. Luokkatoverini houkutteli minut luopumaan tuosa minulle niin kovin rakkaasta raskaalla etutukalla varustettusta "signature look" -kampauksestani. Ei voi muuta kun kiitää Katjaa rohkaisusta tätä uutta tukkamallia kohti, sillä tämä on kerrassaan raiasta vaihtelua vakiotukkaani. 

Helposti tulee asiakkaille ehdotettua hyvinkin suorasukaisesti jotakin uutta, rohkaisten asiakasta kokeilemaan uutta leikkausta väriä. Kolikon toisella puolella itse huomaa pitelevänsä hyvinkin tiukasti kiinni yhdestä ja samasta  minäkuvasta oman tukkansa suhteen.

"En mä osaan oikein kuvitella, että mä olisin toisessa tukassa. 

Tää on ihan hyvä ja mä oon niin tottunut tähän"

Onneksi on ihanat luokkatoverit, jotka rohkaisevat kokeiluihin.

Uusi tukka,

iloinen mieli.

Fear is the path to the Dark Side. 

Fear leads to anger, anger leads to hate, hate leads to suffering.

Iloista Star Wars päivää!

Rakkaudella,

Sallamari

ps.  Onko lämpenevät päivät saaneet ketään teistä siellä ruudun toisella puolella jo miettimään tulevan kesän Bucket List -toiveita?

Perinteitä vaalien vappufiiliksissä

Aurinkoa, jäätelöä ja vuoden ensimäinen keväinen asukuva

Pohjimmiltaan olen mitä suurimmissa määrin perinteitä vaaliva ihminen. Yksi vuoden kiertokulkuun tiukasti sitoutuva minulle erityisen tärkeä juttu on Vapun päivän kukkamekko-ja-kesän-ensimmäinen-kioskilta-ostettu-jäätelötötterö -perinne.  Vanhempani alottivan  jutun joskus 80 -luvun alkupuoliskolla, läpi yhdeksänkymmentäluvun sitä jatkettiin isän kanssa kaksisteen ja nyt reilun kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin mä pidän yhä edelleen tästä perinteestä uskollisesti kiinni.

Alkuperäisessä olomuodossaan kevään ensimmäiseen mekonulkoilutukseen kuului paljaat sääret. Illuusio paljaista sääristä ilmeisesti oli jonkinlainen kevään tulon merkki äidilleni, mustien ohuiden sukkauhousujen ylimmälle ystävälle. Ilman sukkahousuja ei kyllä enää keski-ikää lähestyessä tohdi lähteä liikkeelle edes tälläisenä lämpimänä vapunpäivänä, ohuet ihonväriset sukkahousut lienee riittävän keväiset.

Vappuheilamateriaalia

Eilen illalla piipahdettiin istumassa iltaa ystäväperheen luona. Ystävät on ihana asia, heidän luonaan sai täytettyä tämän vuoden kotisimaa-ja-tuoreita-munkkeja -kiintiön. Simanhuonnin ohessa pohdimme, miksi vuosien saatossa lähes jokaisella ylioppilaslakki tuppaa jäämään pieneksi. Oma ylioppilaslakkini on 55 sentin ympärysmitallaan nykyiseen päähäni armotta liian pieni. Ilmeisesti vuosien mittaan kertynyt tieto on kasvattanut päätäni,  toki muuttuneella tukkamuodillakin voi olla oma osansa tässä asiassa.

Mahtuuko teillä ylioppilaslakki vuosien jälkeenkin vielä mukavasti päähän?

Entä vieläkö ylioppilaslakki on yhtä valkoinen kuin lakkiaispäivän aamuna,

vai onko elämä saanut tehdä tehtävänsä sinunkin lakille?

Oikein mukavaa vapunpäivää!

Rakkaudella,

Sallamari