Tänään haluan jakaa kanssanne siivun onnistumistarinaa
- vapauttavaa onnellisuuden tunnetta parin kuvan verran.
Tarinaa eiliselta illalta, jolloin omakohtaisesti oivalsin todellisen rohkeuteni - rohkeuden kohdata itseni aivan uudessa valossa. Voitin itseni ja omat pään sisäiset pelkoni - mursin onnistuneesti itse rakentamani käsitykset siitä mitä minä osaan, millaisia asioita kykenen oivaltamaan ja mihin minusta on.
Kuulin alkusyksystä burleskikurssia suunnitellessa, että teatteri järjestää kuukausittain improvisaatio teatteri iltoja, joihin halukkaat harrastajanäyttelijät ovat tervetulleita esiintymään. Homman juoni tiivistetysti on sellainen, että yleisö heittelee aiheita kehiin ja neljän näyttelijään voimin yleisön heittoihin tartutaan erilaisten näytelmäleikkien voimin.
Jossakin siinä sivussa, tuli sivulauseessa esille, että sisälläni kytee halu nousta lavalle viihdyttämään - mutta onko musta muka johonkin sellaiseen - muiden hauskuttamiseen - kun mähän vaan vaan tälläinen.... no.... sellainin niinku aika pirun tavallinen.
And so the story goes...
Nousin teatterin lavalle viihdyttämään ihmisiä.
Riisun itsestäni kaikki roolit,
jätit korsetin, peruukin ja glitterit kotiin.
Sidoin tukan letille ja puin itseni lempimekkoon..
Kohtasin maailman omana itsenäni.
Just the plain old me.
Eihän tämä sillätavalla uutta ole,
olenhan minä ihmisten edessä ennenkin ollut.
Mutta viieiset vuodet se on ollut sillätavalla väkinäistä ja pakolta tuntuvaa,
poissa on ollut nauru ja esillä olemisen tuoma nautinto.
Nautinto siitä, että saa antaa ihmsille jotakin katsottavaa ja koettavaa.
Siksi jokaiselle burleskikutsulle on sanonut systemaattisesti ei.
Sisällä palaa halu tehdä, mutta minä ei ole valmis
- tiedättekö mistä puhun.
Eilen rohkenin, oivalsin ja löysin onnellisuuden tunteen.
Nautin jokaisella henkäyksellä - itsenäni olosta, naurusta ympärilläni ja ennen kaikkea lavalla tekemästämme improvisaation vapauttavasta voimasta.
Löysin sisältäni sen saman iloisen onnellisuuden tunteen, jonka ala-asteikäinen Sallamari löysi koulun joulunäytelmistä. Halu olla esillä ja viihdyttää. Usko omaan itseen ja tietoisuus siitän, että juuri tälläisenä minä olen tarpeeksi tekemään tätä juttua - tästä löytyy siemeniä minun onnelliseeteni.
Se vapaudentäyteinen tunne - nautinnon tunne - jota lapsena tunsin koulunäytelmiä ja muita tehdessä. Samainen tunne, jonka onnistuneesti kadotin jonnekin aikuiseksi kasvun taipaleella sitä mukaan kun mä annoin maailman äänien uskotella omalle sisäiselle äänelle, että enhän mä oikeasti voi olla mitään. En hyvä, en ihana, en rakastettava - en ainakaan juuri tälläisenä.
Tälläisenä, tänään ja tässä.
Omana itsenäni tässä hetkessä,
minä olen riittävästi.
Hyvä
ihana
rakastettava
- tässä ja tälläisenä.
Sydämeni sanoo tänään niin.
Poissa ooli itseviha ja kokemus vääränlaiseksi itsensä tuntemisesta.
Tilalla sisin täynnä minä -rakkautta, naurua ja itsenä olemisen helppoutta.
Tätä olotilaa minä olen kaivannut,
nyt sen olen vihdoin löytänyt.
Terapialla se alkoi, burleskin kautta sitä on tutkittu
ja Salon teatterin Katastrofiklubilla palaset vihdoin löysivät oikeille pakoilleen
Minua ei pelota olla minä.
The plain old me.
Kiitos.
Olen onnellinen.
Lämpimät kiitokset kanssanäyttelijöille ja Salon Teatterille,
kun sain teidän kanssanne olle tekemässä mukavaa Katastrofi Klubi -iltaa.
Tässä on alku toipumistarinan uudelle luvulle.
Seuraavaa lavalallenousua suunnitellaan jo.
Rakkaudella,
Sallamari
