For some of us any day is Halloween

 

Halloweenin kunniaksi mä halun tänään puhua tärkeästä (ja monesti tosi vaietusta) kipeästä asiasta. Teksti sisältää paljon triggereitä ja suosittlen kaikkia joilla tänään on vähänkään epämukava olo jättämään tämän tekstin lukematta tai lukemaan sen myöhemmin.

Teksti on rehellistä ja ajoittain varmasti hyvinkin brutaalia luettavaa.

Blogi palaa hetkeksi juurilleen.

Puhun tänään itsetuhoisuudesta.

Aloitan vahvalla tunnustuksella.

Mä tiedostan itse, että mä olen yksi heistä

 - a living breathing suicide to happen

Oikeammin sanottuna ennemminkin, että mä tiedostan todella hyvin miten mun sisällä asuu mahdollisuus valtavaan tuhoon ja peruttamattomiin tekoihin.

Seuraavaan hengevetoon totean, että tämä tiedostaminen on tosiasia jonka kanssa on elettävä. Olen onnellinen siitä, että kykenen myöntämään asian itselleni ja olen löytänyt rohkeuden puhua avoimesti asiasta oikealla nimellä.

Toipuminen alkaa aina asian myöntämisestä.

Ihminen on toisilleen ja itselleen vaarallisimmillaan silloin kun ei itse tiedä sisällään tapahtuvasta myllerryksestä. Silloin, kun häiritsevät ajatukset ovat vailla nimeä tai sanoja kuvaamaan niitä.

Epätietoisuus tappaa varmimmin.

No mitäs nyt sitten, tarkoittaako tää nyt sitä että sä pohdit aina vaan SITÄ?

Että, kuljetko sä päivästä toiseen tuolla turuilla ja toreilla itsetuhon eri muotoja pohtien?

En.

Mä teen aktiivisesti töitä pitääkseni itseni hyvinvoivana ja kiinni elämässä.

Pidän itseni vahvasti kiinni elämässä. Kasvatan rakkautta itseäni ja muuta maailmaa kohtaan.

Pyrin rehellisesti tutkimaan itseäni ja tunnistamaan omat heikkouteni. Teen aktiivisesti työtä kasvattaakseni voimavaroja ja työkaluja vaikeiden tilanteiden kohtaamisen varalle.

terapiaa, työpajoja, ihmistuntemuskursseja.

Vaikenemisen sijaan opettelen puhumaan.

Opettelen pyytämään apua yksinjättäytymisen sijaan.

Lyhyesti - joka päivä yritän rakastua elämään entistä enemmän.

Halua muutokseen.

Halua parempaan.

Mä en ajattele itsetuhoa aktiivisesti koskaan.

En pohdi vaihtoehtoja,

en vertaile erilaisia toteutustapoja.

Never.

Silti mä tiedostan, että ahdistuksen kasvaessa liian suureksi,

mahdollisuudet todella pahaan on olemassa.

No mut miks sä sitten oot tollanen?

Et sä voi vaan sanoa olevasi itsetuhoaltis ja seuraavassa lauseessa puhua terapiasta ja työkaluista. Ei oikeasti itsetuhoiset toimi sillai, eli sä oot vaan huomionhaluinen ja tavoittelet jotakin erikoista.

Aika monen ammattilaisenkin mielestä asia varmaan näyttääkin juuri tolta.

On vaikea kohdata ihminen, joka sanoo että mä tiedän olevani vaarallinen mutta teen kaikkeni, 

ettei nini ikinä pääsisi käymään.

Hiljaa kärsivät on helpompia.

On helpompi kuulla että kaikki on ok,

kun kohdata ihminen joka sanoo että toisina päivinä mä pelotan itseänikin.

Tai en minä pelota,

vaan se valtava tuhovoima joka on minussa.

Epävakaa persoonallisuus on mun elämässä yksi suurin tekijä,

joka olemassa ololaan pitää tuhovoimaa mun sisällä elossa.

Persoonallisuushäiriö.

Epäväkaus persoonan piireteenä tekee maailman näkemisestä toisenlaisen.

Tiedostan itse, että näen maailmaa hyvin erilaisessa valossa kuin sinä.

tai JunttiPee

 isi, äiti, teraputti, lääkäri, lähikaupan kassa

Mun maailmankuva on pitkälti mustavalkoinen, on/off ajattelun sävyttämä.

Ulkopuolisten silmin havaitaan helposti Drama Queen käyttäytymistä.

 Tiedostan pitkällisen itsetutkistelun ja terapiasohvalla istuskeltujen tuntien tuloksena tänään, että koko maailma ei reagoi ympärillä tapahtuviin asioihin - krisiestä puhumattakaan - samalla tapaa kuin minä. Tiedän mikä on todellisen minäni ajatusta ja mikä epävakaan persoonallisuuden esiinpuskemaa ääntä. Mä osaan sanoa, että tämä reagointitapa on epävakaan persoonan sävyttämä.

Tiedostamisesta huolimatta mä en edelleenkään osaa reagoida tiukan paikan toisin - hienosti ja oikeiden sovinnaisten mallioppien mukaisesti.

 Riippumatta siitä miten kovasti mä ehkä tahtoisin tehdä kaiken toisin.

Tai no yksiselitteisesti toisin. Se tapa millä johonkin ärsykkeeseen ihminen reagoi, on suhteellisen monimutkainen yhdistelmä alitajuntaa ja opittuja malleja. Mitä kuormittavampi on tilanne, sen enemmän alitajuisen toimintamallinen osuus korostuu toimintatavassa.

Tiukan tilenteen tullessa aika perusluonteisesti ihmisen primitiivisin toimintamalli on 

PAKENE.

Tuhovoima mun sisällä kasvaa primitiivisestä pakenemisvietistä.

Epävakaa persoona värittää pakenemisvietin aikaansaamaa viestiä,

pahimmillaan tilanne eskaloituu siihen että suurimman hädän hetkellä kaiken lopettaminen on ainoa mielen löytämä pakoreitti.

Lopullinen Exit.

Lopullinen pakoreitti ulos tilanteesta.

Ainoa ratkaisu.

Oikeesti? Että sä oikeesti ajattelet noin?

Oikeesti. Mä oikeasti olen sallinut itseni tietää, että näin minä toimin. Näin minun mieleni toimii.

Tahdoin minä sitä tai en.

Tahto ja mieli ovat aavistuksen erilliset osat ihmisen ajattelukuvioissa. Yleensä tahdolla kävellään mielen halujen yli - arkipäivässä monesti ilman erillisiä ponnisteluja. Tiukoissa tilanteissa mieli ottaa ylivallan tahdosta - selvitymisreaktiot ja mielen primitiivisimmät toimintamallit.

Mä elän joka päivä tietoisena tästä.

Se on mun pelastus.

Mitä enemmän mä tiedän, sen enemmän mä ymmärrän.

Mitä enemmän mä ymmärrän, sen enemmän mä voin hyväksyä.

Mitä enemmän ja paremmin mä oman olemassaoloni juuri tälläisenään hyväksyn,

sen paremmin mä pystyn suojelemaan itse itseäni itseltäni.

Hyväksyminen on tehokkain pelastus.

Se, ettei jää asian kanssa yksin.

Se, että sanoo ääneen että tälläinen mä olen.

Vain sen avulla voi itse ymmärtää,

oppia välttämään vaaroja ja kartoittamaan mahdollisia riskitilanteita.

Ihan samalla tavalla, kun diabeetikko välttää sokeria,

mun on itseni vuoksi hyvä välttää suuria konflikteja ja räjähdysherkkiä tilanteita.

Mä pyrin puhumaan ja selvittämään asiat,

ennenkuin tilanteet eskaloituvat liian pitkälle.

Diabeeteksen kanssa voi elää todella hyvää elämää.

Niin myös itsetuhoisen epävakaan persoonallisuuden.

Kumman tahansa kanssa eläessä välitön kuolemanvaara on olemassa jossakin siellä taka-alalla joka päivä, hyvien valintojen kanssa ja itsestään hyvin huolta pitäen todella hyvää elämää elää kummankin vaihtoehdon kanssa ihan samalla tavalla. (Tiedän, että on todella röyhkeää käyttää diabeetestä verrokkin tässä yhteydessä, mutta.mä käytän sitä verrokkina aika usein, sillä diabeetes on ihmisten mielissä helposti hahmotettava kuolemanvakava sairaus, joka kuitenkin miellettään yleisesti sellaiseksi, no jopa ominaisuudeksi, joka ei rajoita ihmisen elämää pysyvästi ja jonka kanssa voi elää oikein huolehtien tosi täyttä elämää. Helpoin esimerkki on musta se toimivin esimerkki.)

Yleisesti ottaen, ihan noin jokapäiväisessä tarkastelussa siis,

mä olen ihan yhtä suuri/pieni riski kuin vieressä seisova tyyppi.

Kriisitilanteet ovat asia erikseen.

Ymmärtäminen ja itsensä hyväksyminen helpottaa kriisitilanteitakin.

Se, että mä osaan heti pahan olon iskiessä purkaa tilannetta mahdollisimman paljon ulos

- puhua, itkeä ja huutaa apua

se pelastaa ja vähentää vaarallisuuskertoimia

sadasta alle kymmeneen

Kymmenen vuotta sitten mun riskikerroin oli sata.

Äärimmäisessä paniikissa mä koitin ajaa auton alle.

Mun mieli huusi pakene,

epävakauden välittämä ajattelu löysi mielestään ainoan tien ulos.

Siitä alkoi mun toipuminen.

Mutta pohjalla oli käytävä.

Nollasta sataan asteikolla mä pääsen tänään oman arvioni mukaan riskikertoimeen 30

- tarpeeksi ahdistava tilanne saa mut yhä satuttamaan itseäni

välitöntä kuolemanvaraaa ei ole.

Niin paljon enemmän rakkautta itseäni kohtaan,

niin paljon enemän uskoa elämään,

niin paljon enemmän eväitä ja työkaluja

niin paljon enemmän mulla on tänään kuin silloin vuosikymmen sitten

Niin paljon mä olen tehnyt itseni eteen töitä.

Olemalla rehellinen ja sanomalla kaiken tämän ääneen,

mä haluan rohkaista muista. Rohkaista elämää täysipainoista elämää. Rohkaista etsimään rohkeutta itsensä hyväksymiseen - rohkeutta hyväksyä myös ulkopuolisen maailman mielestä käsittämättömät puolet itsestää. Ne äänet jotka saavat tekemään pahimmillaan asioita, joita on mahdotonta käsittää.

Rohkaista taistelemaan niitä vastaan - niin pitkälle kuin se on suinkin on mahdoolista.

Uskomaan itseensä ja luottamaan elämään,

muistaen silti ottaa vastuu itsestä ja omista tekemisistä.

Muistamaan, että muutos elämään lähtee itsestä.

Kukaan toinen ei voi tehdä sitä puolestäsi,

kukaan toinen ei voi elää elämää puolelstasi.

Paskoillakin korteilla on mahdollista pelata parasta pokeria,

on vain haluttava ja uskottava itseensä.

 Haluan rohkaista inpiroitumaan ja innostumaan,

rakastumaan itseensä ja sitä kautta rakastumaan elämään.

Because you are worth it.

Aivan sama mitä päässä kuuluvat äänet väittävät.

Rakkaudella,

Sallamari

 suuresta kriisistä elossa selvinnyt.

Kirjoitus on omistettu sinulle,

joka tänään et näe yhtään tietä ulos pimeässä harhaillessasi.

Remember to breath - se on aina mitä tänään tarvitsee jaksaa.

Rohkaisen sanomaan ääneen, että mä en jaksa.

Rohkaisen pyytämään apua.

Se on ainoa tie ulos pimeydestä.

Caught on camera

BID 2014 tapahtumasta jäi kytemään inspiraatio tehdä pienen pieni muutos omaan blogiin - nimittäin halu paneutua vastaisuudessa hiukan enemmän kuvien laatuun. Toistaiseksi blogikuvitus on pääsääntöisesti hoitunut iPhonen avulla - mä olen jotenkin vierastanut ajatusta terävistä hyvälaatuisista kuvista ja koittanut pitää kuvat "taidelinjalla"

 - ÄS IF

Oikeasti mua on pelottanut tosi kovasti olla omana itsenä kuvissa ja mä jotenkin ole aloittanut omana itsenä kuvassa olemiseen tutustumisen helpoimmalta tuntuneesta vaihtoehdosta - huonolaatuisista puhelinkuvista. Ikäänkuin huono kuvan laatu olisi jotenkin armeliaampi kuvassa olevalle, ikäänkuin peittäisi suurimmat virheet ja viallisuudet. Jotenkin noin mä sen olen ajatellut.

Ensin oppi olemaan niin että tunnisti itsensä selfiestä - siihen vaaditiin ehkä noin 7000 selfietä.
Sitten oppi luottamaan, että itselaukaisulla saa itsestään otettua 1/10 kuvasta niin, että näyttää itseltään kuvasssa. Seuaavaksi varovasti antoi luvan katsoa rehellisesti itseään toisen ottamassa kuvassa. Hyväksyi ja oppi luottamaan siihen, että kuvassa voi näyttää itseltään vaikka antaakin osan vastuusta kuvan syntymisessä toiselle ihmiselle.

NO photoshop on ollut mun politiikkani kuvissa aina
- siihen IRL minääni minä kuitenkin tuttavuutta teen kuvien avulla

Mä sain Laralta  onnistuneitä oikealla kameralla napsittuja kuvia muistoksi tuosta BID päivästä ja jotenkin siinä sitten ajatus hiljalleen vahvistui, että ehkä munkin on aika rohkaistua lisäämään blogiin jokunen parempilaatuinen kuva.

Toinen inspiraatiolähde sille että kaivoin viimenään nyt oikean kameran kaapin perukoilta on kanssa tuo mun ihana työtoveri Anniina, jonka oikea kameraa mä saan hilpailla melkein päivittäin toimiessani virallisena asukuvaaja-assistenttinä Anniinan blogin asukuville.

Jos ikinä milloinkaan olette miettineet, miltä näyttää oikeasti tilanne random asukuvan takana, niin tässä teille karu totuus yhden kuvan takaa - rappioromantiikkaa röökipaikalla.

Sitten ei kun vähän Photaria kehiin ja kuva lopulliseen Vogue-tasoiseen julkaisukuosiin.

Tästä se kaikki alkaa - harmi ettei tähän saa ääntä mukaa, kuvaustilanteen kommentit on aina niin parhaita

Mulla tosiaa on majaillut kaapissa jo jokusen vuoden (lähes käyttämättömänä) tuollainen Canonin 1000D järkkäri. Ostin sen Irlannissa ollessa edellisen kameran hajottua lattialle putoamisepisodin myötä. Irlannin aikaan mä vielä kuvasin paljon ja tosi innokkaana.

 PikkuÄssän odotusaikana mä jopa oikein opiskelin valokuvausta, perinteistä filmikuvausta mahdollisimman pelkistetyllä kalustolla. Painopisteenä opinnoissa oli kuvankäsittelyn sijaan keskittyä itse kuvan asetteluun ottohetkellä - valoihin, vajoihin ja sommittelemalla löydettäviin yksityiskohtiin. Muistan elävästi kaikki ne kymmenet kerrat kun pimiötyö piti keskeyttää yllättävän pahanolon iskiessä - raskauspahoinvointia pimiössä kehiteainetuoksujen innoittamana.

Mun valokuvausharrastuksen tähtihetkiä liene se,  kun pääsin kuvallani osaksi näyttelyäThe Institute of Photography -Galleriassa Dublinissa. Opettajani ihastui yhteen kuvistani ja halusi ehdottomasti sen mukaan näyttelyyn. 

Piti hetki kaivella arkistoja että löysi omia noita vanhoja kuvia.

Kuvat on otettu Holgalla ja ne on mun itse kehittämiä ja vedostamia.

Kuvia katselessa iskee pieni kaipuu mustavalkofilmin pariin pimiöön.

Osaisikohan sitä vielä?

Muutama vuosi on vierähtänyt iPhonen ja Instagramin voimin.
Mä vaan jotenkin onnistuin unohtamaan kunnon kamerat ja valokuvauksen ihanuuden. Päätin, etten mä oikeasti osaa kuvata kun en kerran päässyt sitä opiskelemaankaan - sillai oikeita jatko-opintoja tässä tarkoitan. Totesin itselleni, että mä olen valokuaajana melkein mutta en ihan.

niin mä vaan sitten laitoin kamean hylylle ja unohdin sen sinne

silti mä olen ikuistanut kaikennäköistä iPhonella
valokuvannut sillai salaa,
mutta en oikeati intohimolla

sillai melkein

Nyt on ehkä hyvä aika kokeilla,
miltä tuntuu blogata vähän selkeämpien kuvien kanssa.

Rakkaudella,
Sallamari

BID 2014

 Ihanainen bloggariystäväni Lara houkutteli minut lauantaivierailulle Helsinkiin. Olihan tällä vierailulla ihan oikea agendakin, sähköpostimies oli tipauttanut Laran mailiboxiin kutsun Indiedayn Blogger's Inspiration tapahtumaan ja Laran kauniisti esittäessään Avec kutsun minulle, minä lupauduin seuralaiseksi kekkerihin.

Meitä Laran kanssa yhdistää tälläinen Misfits-juttu (monen muun hyvän yhdistävän jutun lisäksi) - kumpin meistä tuntee olonsa luontevammaksi tälläisissä tapahtumissa ennalta tutussa seurassa.

Yksin en ehkä olisi uskaltanut lähteä 

- you know what I am talking about

Antisocial social circles.

Misfits club.

Parasta mahdollista seuraa tälläiseen bloggaajahäppeninkiin.

The Misfits Club

Tapahtuma oli nimensä mukaisesti inspiroiva  - oli mielettömän mukavaa nähdä oikeassa maailmassa tietokoneen tuttuja kasvoja blogitekstien takaa.

Paikalla oli minun makuuni aavistuksen liian paljon ihmisiä ja valtoimenaan eri suuntiin poukkoilevia energiavirtoja - minähän olen yhä vähän eksyksissä isoissa energiavirroissa. Eri suuntiin poukkoilevat energiat saavat minut vähän epävarmaksi aivan kaikesta. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että jättäidyin hieman taka-alalle tarkkailuasemiin enkä ehkä tehnyt juurikaan real life -tuttavuutta mielenkiintoiselta vaikuttavien bloggareiden kanssa - I wish I would. 

Oikeasti mä olen todella onnellinen jo pelkästään siitä, että uskaltauduin paikalle.

Suurensuuri askel eteenpäin minun polullani.

Vuosi sitten olisi ollut aika mahdotonta.

- musta ei vaan olisi ollut ottamaan osaa tälläisiin tapahtumiin.

Olihan tuolla muitakin tuttuja kasvoja kuin Lara, symppis työkaverini Anniina esimerkiksi

-  on muuten ilo ja kunnia toimia satunnaisesti hovikuvaajana Anniinan asukuvissa.

Kyllähän me perjantaina jo muutamalla sanalla oltiin keskusteltu tulevasta viikonlopusta (niinkuin kaikkina muinakin perjantaina) ja tiesin kyllä jo etukäteen näkeväni Anniinaa tuolla blogitapahtumassa.

Minulle on kovin paljon helpompaa kohdata tälläisiä täysin uusia tilanteita, kun tiedän ennakolta tilanteeseen jotenkin liittyvän edes yhden ennakolta tutun tekijän. Yksikin tuttu ihminen tekee täysin uudesta tilanteesta minulle jo yksinomaan ajatuksen tasolla paljon helpommin lähestyttävän.

Nuo sänky suorastaan houkutteli kaivautumaan tuonne pehmeiden vällyjen uumeniin.

Ensimmäiset minuutit kuluivat Like A Virgin -olotilan vallassa - että mitäs nämä tälläiset blogitapahtumat nyt oikein ovat ja mitä tänne on tultu tekemään?

Varovaista ympärille vilkuilua ja hämmentynyttä hymyilyä
- mutta hiljalleen sitä sitten sulautui mukaan kaikkiin tapahtuman pyörteisiin.

 nautittiin virvokkeita ja pönötettiin somaisesti
napsittiin ohimennen iloisia ja ihania kuvia
saatiin osaavammilta tahoilta valokuvausneuvoja
 ja kuunneltiin luentomuotoisena ohjelmanumerona näppäriä kuvankäsittelyohjeita

tarjolla oli maistiaisia muutaman vaatemerkin uusista mallistoista

- minä inspiroiduin ja innostuin kovasti 2OR+BYYAT brändistä

 

Sokerina pohjalle otettiin yhteistyössä Laran kanssa osaa makuukammarin stailauskilpailuun.

Heilutettiin peittoja ja heiteltiin sängylle vällyjä väliin kömmittäväksi.

Hurjan hauskaa tuollainen spontaani  stailaus,

 täytyy tunnustaa.

 

Mahtavan hienosti me Laran kanssa löydetiin yhteinen sävel meidän stailaukseen.

 

 

Kotimatkalla junassa napattu tunnelmakuva
- tärähtänyt ja vähän väsynyt

kiitos. kiitos. kiitos.

Kiitos Laralle mahtavasta seurasta ja Avec kutsusta.

Kiitos, että löysin rohkeuden lähteä mukaan BID tapahtumaan.

Kiitos, että olen saanut taas kasvaa ihmisenä vahvemmaksi,

löytää ja kokea uusia inspiroivia juttuja elämässäni.

Mukavaa alkanutta viikkoa!

Rakkaudella,
Sallamari

Signature Style - 15 samanlaista mustaa mekkoa

Yksi luottomekko, monta tyyliversiota

15 identtistä täsmälleen toistensa kaltaista mustaa mekkoa

- yksinkertaistetun vaatekaapin koko valikoima.

Haluan viedä vaateminimalismini vielä askeleen P333 pidemmälle - kietoa kaiken pukeutumisessa yhden vaatekappaleen ympärille ja vaatteilla leikittelyn sijaan keskittyä leikittelemään kengillä ja asusteilla. Yksi ja sama vaatekappale - päivästä toiseen, tilaisuudesta tilaisuuteen. Että luopuisinkin kaikista muista vaatekappaleista ja hankksin vaatekaappini täytteeksi useita kappaleita yhtä ja samaa vaatetta  Less is More - ajatuksella.

Haluan haastaa itseni luomaan asusteiden voimin valtavan määrän erilaista elämää yhden perusvaatekappaleen ympärille. Suomen oloissa joutuu relismin nimissä miettimään päällysvatteita, jotka ajattelin tässä pukeutumishaasteessani lokeroida yhtenevään tapaan asusteeksi alushameiden, kenkien, huivien, korujen, laukkujen, sukkahousujen, säärystimien ja hattujen kanssa

365 päivää ja lukematon määrä erilaisia tilanteita tismalleen samanlaisessa perusasussa.

Mä olen jotenkin niin hullaantunut tähän ajatukseen yhdestä ja samasta asusta joka päivä.

Musta A-linjainen polvipituinen mekko,
minulle luontevin ja jokapäiväisessä käytössä se kaikkein omalta tuntuvin valinta.

Tietenkin on ajateltava tätä maantieteellistä sijaintija, siten miten valtavasti täällä pohjolassa vuodenajat eroavat toisistaan. Kesähelteillä on oltava käytössä aavistuksen eri mekko kuin ihan synkimmillä talvipakkasilla. Kaikki viisitoista mekkoa eivät siis ehkä olisi täysin identtisiä keskenään - hihapiituuksissa se ainoa oleellinen ero. 5-7 kappaletta yhtä mekkoa pitäisi riittää jokapäiväiseen käyttöön, niin että aina olisi tarjolla puhdas mekko päälle pantavaksi - kokonaismääränä olen laskenut 15 mekon riittäväksi määräksi ympärivuotiseen käyttötarpeeseen
.  Haastetta voisi halutessaan tietenkin hieman soveltaa siten, että mekon kanssa soisi käytettäväksi yhden tai usemman valinnaisen lisävaatekappaleen ja tällä tavalla yksi ja sama mekkomalli toimisi vuoden ympäriinsä - toisaalta alkuperäinen ajatuskseni vaatetukseltaan identtisestä lookista joka päivä murenee hieman lisävaatekappalemahdollisuuden myötä.

Toistaiseksi tämä projekti on vasta teorian asteella, joten kaikki ideat ovat vielä tässä vaiheessa mukana luonnostelupöydällä. Useampi mekkomalli useammalla hihapituudella vs. pelkästään yksi ja sama mekkomalli kesät talvet muutaman apuvaatteen kera.

Olisikohan vielä parempia ideoita?

Kuvasta suurkiitokset ihanalle Laralle

Idea tälläiseen pukeudun samanlaiseen asuun joka päivä - projektiin on kytenyt mielessäni jo varsin kauan. Eilen junamatkalla Helsinkiin koin hetkellisen ahaa elämyksen, kun totesin olevani jälleen kerran liikenteessä pukeutuneena luottovaatteeseeni - Mustaan Mekkoon. Toki mekkolla eilen oli seuranaan erilaiset asusteet kuin ne, jotka sen seuraksi valitsen erimerkiksi arkena työpaikalle.

Tuo yksi samainen musta mekko on kantanut minut läpi niin monen erilaisen tilaisuuden,

Voisinko siis tehdä omasta pukeutumisestani vielä asteen helpompaa ja tietoisesti luoda itselleni mahdollisuuden pukeutua puhtaaseen mustaan mekkoon joka päivä.

Todella houkutteleva ajatus.

Uskaltautuisitko sinä kokeilemaan tälläistä projektia?

Inspiroiko, houkutteleeko vai kuulostaako aivan hullulta hommalta?

Mitä seuraavaksi luvassa tämän idean osalta - Ill keep you posted.

Tästä kuulette varmasti vielä lisää.

Rakkaudella,

Sallamari

Tiesittekö muuten, että Steve Jobs pukeutui aina täsmälleen samanlaiseen asuun - musta poolopaita, Levis 501 farmarit ja New Balance lenkkarit. Jobs omisti kymmeniä ja taas kymmeniä täysin identtisiä asukokonaisuuksia. Ettei tämä identtinen asu jokaisena päivänä -pukeutumisideani täysin omintakeinen ole - tried and tested before. Steve Jobs täytynee nostaa uutena tulokkaana tyyli-idolieni listalle, kun sellaisesta tulee seuraavan kerran puhetta jossakin yhteydessä.

Salakavalat rypäleet

Toisinaan miettiin, että mikä oikeasti saa mut ajattelemaan tällä tavalla. Täysin epälooginen ajatusmalli - terve järki sanoo, että eihän tämä nyt näin mene - silti mieli kuitenkin ohjaa toimimaan tietyllä tavalla. 

Mistä näitä ajatuksia syntyy?

tai oikeammin kai miksi näitä ajatuksia syntyy

tai vielä enemmän oikein olisi kysyä,

 että miksi näitä ajatuksia yhä syntyy

Miten sitä taas yhtä-äkkiä huomaa karttelevansa jotakin ruokaa?

Mulla kuitenkin ylipäätään menee tänään paremmin kuin ikinä syömisen kanssa ja mä tunnen olevani todella vapailla vesillä  noiden ruokaan liittyvien pakkoajatusten kanssa.

Kaiken hyvän olon keskellä,

on kuitenkin edelleen salakavalia pakkoajatuksia ja pelkotiloja.

Mä en uskalla syödä viinirypäleitä.

en vaan voi koskea niihin,

puhumattakaan että laittaisin niitä suuhuni

Out of the Blue löytyy jostakin tila tälläiselle pakkoajatukselle.

Se alkoi taas ihan viattomasta sivuhuomautuksesta,

JunttiPee viattomasti kerran viestettieli lukemansa lehtiarttikelin pohjalta

"Tiiätsä, että viinirypäleet on sokeripommi,

niissä on niin paljon sokeria että ne on melkein kun karkkia."

Jotenkin se  vaan iski muhun,

enkä keskustelun jälkeen ole osanniut katsoa rypäleitä enää niinkuin ennen.

Mähän oikeasti pidän rypäleistä.

Söin niitä ennen aika usein iltaisin.

Nykyään ne pelottaa mua.

ajatus niiden syömisestä tuntuu puistattavalta

Yhden viattoman uutisreferaatin perusteella.

mun aivot ikäänkuin imivät joka sanan  uutisreferaatista itseensä absoluuttisena fatkatietona

- sellaisena mitä on pakko noudattaa ja totella

muuten...

Niin mitä oikeastaan tapahtuisikaan jos mä uhmaisin tätä kieltoa?

Söisinkin rypäleitä?

kaikki menis taas vaan pilalle

that is what your life is all about

täydellinen epäonnistuminen

 ääni takaraivossa toteaa varmana

Kenen ääni?

Mä en itsekään oikein käsitä.

Miksen mä vain syö.

Eihän se voi olla niin vaikeaa.

Pakko taa olla  tollai huomionhakuinen.

Just.

Voi kuulkaas kun on ratkiriemukasta nyppiä rypäleet pois valmiista salaattiannoksesta,

toppuutella siinä samalla silmäkulmia poltteleviä kyyneliä

kun rypäleet vaan ahdistaa

ne on aivan täynnä sokeria

niin siinä artikkelissa sanottiin

ruokaseurueessa miettivät vaan, 

että toi on varmaan allerginen noille rypäleille,

mikäli ei niin sitten se on oikeasti vaan muuten omituinen

- kuka nyt ei rypäleistä tykkkäisi?

Kaikkihan niitä syö.

Ne on hedelmiä,

kevyitä

vihreitä

nollakalorisalaattiin kuuluvia

Vittu, kun eivät ole.

Ne on salakavalia karkkeja

täynnä vihaa ja läskiksi muuttuvaa sokeria

Pettävät meitä,

niinkuin pettää kaikki muukin ravinnoksi tarkoitettu,

tuo salaattikin,

täynnä vihaa ja läskiksi muuttuvaa energiaa.

Miksi mä taas olen ainoa joka näkee tän salaliiton todelliset kuviot?
Ne huijaa teitä,
älkää uskoko niihin!

Mutta jotakin kai on pakko syödä.

Mieluummin kyllä itkisin.

 Lakkaakohan tää milloinkaan?

Haluan omistaa tämän tarinan niille mediatahoille,

jotka yhä uutisoivat syömishäiriöstä ruokkien sellaista yleiskäsitystä,

että syömishäiriöt  ovat teini-ikäisen kehittymättömänmielen huomionhakuista oikeuttelua

ja jotakin sellaista minkä voi halutessaan vaan lopettaa yhtenä päivänä

kasvamalla aikuiseksi ja vihdoinkin alkamalla sovinnaisesti käyttäytymään

elettyjen ikävuosien mukanaantuoman vastuuntunnon mukaisesti

No. It's nothing like that.

When cat is out of the bag,

you never gonna get it back.

Sen kanssa voi toki oppia elämään.

Ensi viikolla kerään rohkeutta ja harjoittelen ehkä rypäleiden syöntiä.

Rypäle kerrallaan.

koska mä olen vahvempi kuin toi sairauden ääni mussa

My body,

my rules

- no further authorization needed.

Mä olen kuitenkin aikuinen,

mulla on lupa itse päättää omista syömisistäni.

Aivan sama,

mitä joku perkeleen lehtiartikkeli asiasta ajattelee.

Rakkaudella,

Sallamari

P333 ja se talvitakki

Nyt siis seuraa luvattu kuvallinen jatkokertomus aikaisempaan "Talvitakin metsästystä" -tekstiin. Hiukkasen vaatimattoman oloinen - vaikkakin paksuhko - yllätysposti pehmustetussa maksikirjekuoressa odotteli minua keittiön pöydällä, kun lauantaiaamuna palattiin risteilyltä kotiin. Hieman tuo paketointi hämmensi. Vaikka tiesin odottelevani Ebay-tilausta Englannista en aivan heti osannut yhdistää maksikirjettä jakkiostosta toisiina - mielessäni olin varautunut takkitilauksen osalta johonkin suurenmoiseen pakettiin ja postissa vierailuun

Tiukkaan kääristystä maksikirjeestä paljastui kuitenkin tämä odotettu talvitakki.

Kahvitauolla napattu asukuvaotos.
Hienoja maisemia meidän työpaikan takahoodeilla.

Ensimmäinen P333 syysasukuvaotos.
Kuva on otettu viiden aikoihin iltapäivällä,
itseäkin hymyilyttää miten hämärältä kuva vaikuttaa tuohon päivällä otettuun verrattuna
Heihei heleät kesäkelit!

Tuotekuvauksen mukaisesti perille saapunut takki oli käyttämätön - laput kiinni ja tallella oikeassa hihansuussa sekä niskalenkissä. Takin väri vastasi ilmoituksen kuvailua - Dark Green.

Pinta on sarkamaista karheaa villakangasta. Sekä Takin pinta että sisäkangas molemmat ovat siistikuntoisia ja takki on käyttämättömän oloinen.

Juuri niinkuin myynti-ilmoituksessa kerrottiinkin.

Takki on kokoa UK18 ja vaikka tämä takki on leikkaukseltaan napakka jää rinnuksenkin kohdalle liikkumatilaa hyvin, silloinkin kun takki on napakasti napitettu kokonaan kiinni. Hartalinja on hyvän kokoinen ja helmassa riittävästi väljyyttä, jotta takin alle saa puettua hulmuavampihelmaisenkin mekon. Takki on päällä tosi mukavan oloinen.

Nyt kelpaa talven tulla.

Oikeasti kyllä minusta saisi tälläiset reilut plussakelit  jatkua osapuilleen joulukuun 20. päivän tienoille, sitten pari reipasta pakkaspäivää ja aatoksi kevyt lumikerros ja sitten voidaankin jo siirtyä suoraa kevätkeleihin siinä joulukuun 27. päivän tienoilla. Jooko.

pliis pliis

Rakkaudella,

Sallamari

Tukholman tuliaiset

 

Lupaavasta otsikosta huolimatta, tässä blogipostauksessa ei ole yhtään kuvaa Tukholmareissun ostossaaliista. Sorry - not sorry.  

Luvassa on DIY inspiraatiokertomus.

Aloitetaan juttu kuitenkin Tukholmasta.

I went to Stockholm and bought almost nothing.

Tukholmasta esinetuliaisina toin itselleni kaksi paria korvatulppia - Desing Torgetin valikoimista. Muotoiltuja, keveitä ja ihanasti ääntäeristäviä korvatulppia - huimaan viiden euron parihintaan. Tulipa kuitenkin hankittua jotakin hyödyllistä ja samalla tuettua ruotsalaista muotoilua.

 Niin ja ostettiin me kaksi postikorttia Moderna Museetista 

- yksi lähetettiin, toisen PikkuS halusi omiin kokoelmiinsa.

Tukholma oli kaikkinensa inspiroiva paikka -  vaikka materiaalisia hyödykkeitä tuli hankittua hyvin niukasti, löytyi reissusta sitäkin enemmän inspiraatiota.

PikkuS ihasteli pienessä Tukholmalaisessa putiikissa ihanan iloisenvärisiä polymeerimuovista valmistettuja tikkukaramellikoruja. Aikansa koruja pyöriteltyään ja niitä tarkasti tutkittuaan PikkuS tokaisi minulle,

 "Äiti, voitaisko me tehdä tälläisiä kotona. Mä keksin miten näitä vois tehdä. Että ostais tollasta niinku muotoiltavaa kovettuvaa muovijuttua eri värejä ja sitten oikeista tikkareista sais tikut, niin näitä vois tehdä itse,"

"Äiti, mä luulen että mä osaisin jos sä vähän auttaisit ensin malliksi."

Such a bright idea my darling!

Sen sijaa, että mankuisit vaan että osta mulle, osta mulle...äiti osta mulle mä tahdon tän ja mun on pakko saada tää!

- sinä isnpiroiduit,

enempää en ylpeä voisi olla sinusta kulta.

Sitten ei muuta kun tukemaan inspiraatiota lopputuotteeksi.

Piipahdin töiden päälle paikallisessa askartelukaupassa hakemassa pari pakettia Fimoa. Edellisestä Fimon muovailukerrasta onkin vierähtänyt aikaa...hmmm...sellaiset parikymmentä vuotta, joten hiukan tuossa ajan kuluessa on tuote ja käyttöohjeet kehittyneet. Harmikseni täysin valkoinen massa oli tällä erä loppu, joten valintani oli kaksi hempeän pastellisävyistä, pienen tytön värisilmää miellyttävää, massapakettia. Massa oli ainoa mitä ostin, kaiken muun tarvittavan uskoin löytyvän kotoa salaperäisen kierrästystavara/askartelutilpehööri -laatikon pohjilta.

And right I was.

Minä värkkäilin malliksi tuon muumiopehmonuken kaulassa roikkuvan korun - kaikista noista laatikossa näkyvistä koruista krediitit kuuluu PikkuÄssälle. Hiukan äidin apua tarvittiin rusettien kanssa, samoin tikkujen kiinnityksessä kuumaliimalla leijonaäidin elkein riensin hätiin -" ettet vaan polta näppejäsi tai tuhri sitä liimaa jokapuolelle..." You know the game.

PikkuÄssän innostuminen inspiroi minuakin.

Kaivoin kierrätystavara/askastelutilpehööri -laatikkoa hyvien löytöjen toivossa ja löysinkin laatikon kätköistä muutaman käyttämättömän korupohjan. Inspiraatiopuuskan tuostoksia nähtävissä lähipäivinä - I promise.

Ah, tähän lopuksi voisin lisätä tikkarikoruista innostuville pienen ohjeistuksen.

Näin siis syntyy Tikkarikorut.

Tarvikkeet: 

Fimomassaa - muutamia värejä
tikkarin tikkuja tai puisia tikkuja
metallisia korukoukkuja, joissa toisessa päässä "loop" ja toinen pää suora tikku

metallirenkaita

koruketjua

kuumaliimapyssy ja kuumaliimaa

Tekoohje:

Ota 1-4 könttiä Fimomassaa 

- enemmän värejä on pienempiä könttejä, vähemmän värejä isompia könttejä.

Muotoile matomaisia pötköjä könteistä.

Jos haluat raidallisia ja monivärisiä tikkareita, kääri pötköt toistensa ympäri.

- hienoimmat raitakuviot saat kun käytät neljää väriä, joista valkoinen keskellä ja leivot ensin hyvin lyhyitä matoja. Asettele lyhyet madot niin, että värikkäät madot asettuvat valkoisen ympärille ja leivo tämä lyhyden matojen yhdistelmä yhdeksi pitkäksi madoksi. Kieputtelemalla saat kivoja raitoja.

Edessäsi pitäisi olla yksi pitkä matomainen kappale Fimomassaa.

Lähde kerimään kappaletta toisesta päästä "etananmalliseksi" kiepiksi.

- rauhallisuus on valttia ja huomaa että kynsillä saa massaan ikäviä lommoja

Kun etanakieppi on tehty, sitä voi muotoilla kevyesti painellen "tikkarimuotoon"

Tökkään tikkarikorun alalaitaan reikä tikkaritikulla

 (paistetaan reijällisenä ilman tikkua)

Tikkarikorun tulevaa tikkua "vastaan", korun yläreunaan, tökätään korukoukku "loop"

Mätkäytä koru leivinpaperilla vuoratulle pellille ja paista koruja useampi samalla kertaa

Kun koru on paistettu ja jäähtynyt, liimaa "karkkiosaan" tikku ja rusetti kuumaliimalla.

(hifistelijät lakkaavat korun ennen rusetin laittoa

minun mallissa niin ei ole tehty)

 

Lisää ketju ja valmista on!

Easy as eating cottoncandy.

Mietin koruja värkkäillessäni kaupassa näkemieni korujen hintapolitiikkaa - lähinnä näkökulmasta, mitä tekijälle jää käteen tehdystä työstä. Valmiit korut kaupassa maksoivat hiukan toistasataa kruunua, suomalaisittain käännettynä vajaat parikymmentä euroa.

Meidän korupajaprojektiin vierähti kivasti yksi maanantai-ilta -  täysin valmiiksi tuotoksiksi saatiin kolme korua, loput jäivät viimeistelyä vaille. Toki hieman eri tahdilla koruja valmistaa koruammattilainen kuin DIY inspiroitunut seitsemänvuotias. Mutta kuitenkin, eipä tuosta vajaasta parista kymmenestä eurosta per koru, tekijälle suurehkoa omaisuutta kerry kaikkien kulujen ja proviisioiden jälkeen - varsinkaan jos itse vastaa tuotannon kaikista vaiheista.

Kakkospohdintana koruja värkätessäni mietin, olisiko sittenkin pitänyt tukea korutaiteilijan yritteijäisyyttä ainakin yhden valmiin tikkarikorun verran?

Monitahoisia pohdintoja.

Anyway,

Be inspired!

Inspiroivaa tiistaita!

Rakkaudella,

Sallamari

Tarjolla Tukholmassa : Fritsch/Koons/Ray - Skulptur efter Skulptur

Tukholman Modernin taiteen museo, Moderna Museet Stockholm, tarjoilee 18. tammikuuta 2015 saakka tiloissaan kolmen POP-taideinnovaattorin veistosiin keskittyvän yhteisnäyttelyn. Esillä on kolmetoista ikonista työtä taiteilijoiden 80-luvun lopun ja 90-luvun alkupuoliskon tuotannosta.

Näyttelyssä on esillä usieta viihteen ja median kautta monelle ei-taiteesta-innostuvallekin tuttuja teoksia. Noista, tää-on-jotenkin-tutun-oloinen-juttu -fiiliksiä herättävistä ja jotakin kautta yllättävän monelle meistä tutuksi tulleista teoksista, tuo kaikkein eniten mediahuomita saanut - SE teos - lienee Jeff Koonsin punainen Balloon Dog.

Tämä on se mun ultimate suosikki teos - so yellow that it makes my eyes bleed.
Pönöttäjän etäisyys teokseen on valvojien suositusten mukainen

Minä rakastan lähes kaikkea taidetta - lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna.

vähän niinkuin viikon tunnustus, The Confession of The Week

Kun nyt kerran tälläinen maailmanluokan POP-taidenäyttely on kauan sitten varatun syyslomaristeilyn aikaan tarjolla Tukholmassa, lienee yksiselitteisesti ymmärrettävää, että tämän Tukholmareissumme vierailukohde, minun ehdotuksestani, oli Moderna Museet, Perjantainen vierailu oli itseasissa ensimmäinen kertani Tukholman nykytaiteen museossa - such a gap in my education.

Olen kovasti kiitollinen risteilyseuralaisilleni, Juntti P, PikkuS ja Appiukko, että heistä löytyi niin paljon rohkeutta ja halua ymmärtää minun taiderakkauttani, että sain heidät seurakseni nykytaiteen pariin muutamaksi tunniksi. 

Tuo Skulptur efter Skulptur näyttely on helppo kokoperheen vierailukohde. Teokset ovat kolmiulotteisia ja värikkäitä - helposti katseilla aistittavissa ja hahmotettavissa. Teokset onnistuvat salaperäisesti kiehtomaan niitäkin, jotka väittävät etteivät oikein taiteesta erityisemmin pitäisi.

PikkuS rakastui ensisilmäyksellä ilmapallokoiraan ja kierteli ihaillen Katharina Fritschin suurista simpukankuorista muotoillun Lady and Her Dog teoksen ympäirillä. JunttiP ja Appiukko ihmettelivät ääneen Charles Rayn alumiinistä valettuun rikkinäiseen traktoriin käytettyä työtuntimäärää. 

"Onhan se aikaa ja vaivaa nähnyt tohon.

 Että yksitellen itse on nuo  valanut. 

Ei  siinä mitään järkeä kyllä oo, 

olis voinu tehdä tosta kyllä ennemin toimivan traktorin."

Minä ihailin Koonsin rosteriteosten kiiltävää pintaa.

Näyttelyssä minua kuiten eniten puhutteli Katharina Fritschin kaksi työtä.

Ghost and Pool of Blood teoksen voimallisuus sain minut hyvällä tavalla sanattomaksi. Keltainen Madonnapatsas imi yksinkertaisessti huomioni itseensä. Tuon keltaisen patsaan eteen oli vain pakko pysähtyä kerta toisensa jälkeen näyttelysalissa kierrellessään.

Tässä se nyt on - SE teos - yksi viidestä Jeff Koonsin muotoilemasta ilmapallokoirassta.
SE punainen

Ei voinut vatustaa näin kovasti superhyvää selfietilaisuutta - Celebration and I 

Tämä teos vaan oli jotenkin niin vaikuttava - Ghost and Pool of Blood

Voiko tässä kohtaa sanoa "This piece sucks!"

Niinhän se on, että syntyäkseen taide vaatii alstomuuden läsnäoloa

Alumiinitraktori - kuva JunttiPeen ottama
Näyttelyssä sai vapaasti kuvata matkapuhelimella tai muulla vastaavalla, kameroiden käyttö valokuvakseen oli sensijaan kokonaan kiellettyä artistien toiveista.

Tuolla veistosnäyttelyssä vierähti huomaamatta reilu puolitoistatuntia. Vaikka veistoksia on tarjolla "vain" kolmetoista, ovat ne sen verran vaikuttavia että "vain kolmentoista teoksen" läpikäyminen ajatuksen kanssa ottaa aikansa. Varsinkin hyvässä seurassa, kun teoksia kevesti analysoidaan siinä katselun ohella.

"Ymmärrätkö sä noita pölynimureita?

Että niinkuin mitä se taiteilija yrittää noilla sanoa?

Menee kyllä vähän multa ohi tää juttu,

kotona näkee pölyimurin hyllyllä joka kerta kun avaa siivouskaapin oven."

ja että elefantti on elefantti,

vaikka onhan toi kyllä vaikuttavan kokoinen

Moderna Museet tarjoaa älypuhelimiin ilmaisen ladattavan Audio Guide appsin,

jonka avulla näyttelystä saa vieläkin enemmän irti. Itse en tuota appsia ladannut, vaan kiertelin näyttelyä tällä kertaa ilman virallista opastusta.

Teos MoMun peruskokoelmasta, se joka ärsytti minua eniten.
Kuvasta puuttuu vaan näytelytilassa kaikunut suriseva sähkövirran ääni 

Näyttelynn päälle piipahdettiin katsomassa hyvin pikaisesti Moderna Museetin perukokoelman anti.
Onhan se aika ihailtava kokoelma - Jackson Pollock, Pablo Picasso, Salvador Dalí, Henri Matisse, Robert Rauchenber - ihan syyllä sanotaan, että Moderna Museetin kokoelma on yksi hienoimpia nykytaiteen kokoelmia 1900/2000 -luvun teosten osalta.

Juntti Punaniska tiivisti MoMu vierailun uskomattoman ihanasti.

"Tää vahvasti samantyyppinen paikka kuin Suomessa K-Rauta tai Bauhaus. Sähkökaapeleita, kupariputken pätkiä, ilmastointiputkea ja vitriini täynnä pölynimureita. Hintamerkinnät kyllä olivat puutteelliset kun en mä löytänyt niitä mistään vaikka miten etsin, että siihen kannattais panostaa. 

Metallityöt kyllä on hienosti hanskattu vaikkei sitä telaketjutraktoria voikkaan ajaa.
Ne rosteripatsaan on varmaan käsitelty Autoglymin tuotteilla, kun on kiilto kohdillaan. Mä voisin antaa moponi ton taiteilijan käsittelyyn, se tietää mitä tekee kun se on siitä koirapatsaastakin saanu hyvin kiillotetun olosen."

Ei voi muuta kuin olla sanomattoman kiitollinen,
että rohkaistuivat mukaani museoon,
nuo taiteesta-minua-vähemmän-yleisesti-innostuneet.

Thank you for your support.
Kiitos, että rakastatte minua ja osoitatte taiderakkaudelleni täyden tukenne.

Suosittelen MoMua lämpimästi.
On vierailun arvoinen kohde.

MoMu sijaitsee Skeppsholmenin saarella,
museoon pääsee kätevästi T-Centralenilta bussilla numero 65.

Sisäänpääsy kustantaa aikuselta vierailijalta noin 10 euroa,
teemapäivinä maksuton sisäänpässy.

Onko joku teistä blogissa vierailijoista käynyt katsomassa Skuptur eter Skuptur näyttelyn?
Oletko kenties nähnyt teoksia näiltä taiteilijoita jossakin muualla?
Mikä on suosikki teoksesi?


Rakkaudella,
Sallamari

S(h)ave the Jumper

S(h)ave the jumper - step by step kuvaohjeet

Kullanarvoinen NiksiPirkkaMartta -ohje kaikille meille vaatepihistelijöille -miten palauttaa nukkaantunut suosikki neule takaisin entiseen kukoistukseensa niin, että sillä pärjää ainakin vielä yhden P333 kauden.

Aloitetaanpa taas tunnustuksilla - minä en ole innokas neulefani.

Palelevuuteen taipuvaisena on kutitenkin pakko hyväksyä tosiasian,että neule on tälläisten koleiden kelien saapuessa se ehdottomasti kätevin vaate. Fair Deal - silti pysyn vakaasti siinä käsityksessä, että riippumatta siitä miten laadukasta materiaalia neule on - ne nukkaantuvat ja nuhraantuvat (plus tuntuvat päällä vähän kummallisilta) kevyelläkin käytöllä.

Nukkaantunut neule päällä tulee väkisin itselle nukkaantunut ja nuhruinen olo.

Tämä koiraneule on viime talven pakkaskelien ex-tempore alehankinta - ei se laadukkain, eikä hinnakkain kaikista tarjolla olevista neuleista. Neule muistutti minusta jotenkin ällösöpöä ameriikkalaismallista jouluneuletta (vaikka sen rintamuksessa ei komeilekaan pukki eikä poro), siksi päädyin tähän neuleeseen.

Se on viime talven jäljiltä nukkainen ja äärimmäisen nuhruisen oloinen. 

Tunnustan rohkeasti, että Marttajäsenyydestä huolimatta olen aika surkea vaatehuoltaja - ei tule nuo kotitaloustaidot noin vaan kaupanpäälle Marttajäsenyyteen, pitää kuulemma itse opetella. Däm - Miksei Martat voisi houkutella uusia jäseniä lehtimyyjien tavoin - liity nyt ja saat vaatehoultotaidot maksutta kaupanpäälle.

Onneksi on Facebook ja ihania ihmisiä.

Kyselin FB statuksessa tietääkö kukaan mistä saisi tänäpäivänä sellaisia 80-luvun lapsuudesta tuttuja nypynpostajia (no ihan ensiksi kysäisin että vieläkö selaisia missään on) kun pitäisi saada naulepuserosta käyttökelpoinen vielä ainakin yhdeksi talveksi - niistä ehdottomasti paras oli tämä partahöylävinkki jonka haluan jakaa nyt blogissa eteenpäin.

(sivuhuomautuksena kerrottakoot, että Clas Ohlson muuten myy yhä nypynpoistajia ja että sellaista kokeiltuani ja yhden hameen reijille sillä nirhittyäni totean että eipä ollut kamalan kätevä vekotin)

Tämä partahöylävinkki on kätevä ja puseroystävällinen.

Tarvitaan uusi kertakäyttöinen partahöylä ja tasainen alusta jonne levittää vaate.

Step 1 - levitä vaate tasaiselle pinnalle

Step 2 - laske höylä kevyesti vaatteen päälle

Step 3 - liikuta höylää kevyellä kädellä neulesuuntaan vaatteen pinnalla

Step 4 - putsaa irronnut nöyhtä

Step 5 - toista askelmat 3 ja 4 kunnen koko vaate on kevyesti höylätty kauttaaltaan

Kevyellåä kädellä ja rauhalliseen tahtiin homma sujuu hyvin.

Pusero on nukaton (ja vailla ylimääräisiä reikiä toisin kuin nypynpoistajan kanssa).

Luottopusero valmis uuten kauteen.

Easy as eating candy.

Onko kukaan teistä kokeillut tätä niksipirkkavinkkiä jo aikaisemmin?

Aurinkoista syyspäivää!

Minä lähden Tukholmaan.

Rakkaudella,

Sallamari

Pelkotiloja ja turvallisuustekijöistä luopumista

Me ollaan oltu täällä hississä jo kaksi minuuttia!

Olen jäänyt viimeisen kahden päivän aikana kaksi kertaa jumittuvaan hissiin - joten lienee ymmärrettävää, että ihan syystä mä ylipäätään suhtaudun hisseihin suurella varauksella.

Jos joku maailmassa vie ihmisen kadotukseen,

se on epäilemättä hissi.

Eilen töistä lähtiessäni, heitin työkaverille viimeisksi sanoikseni huonoa läppää

"Mä meen poikkeuksellisesti tätä takakautta ulos, kun kahvila minne mä meen on tossa lähempänä. Et jos mua ei näy aamulla huomenna, niin tiiätte mistä tuutte etsimään.

Täällä mä sit oon hississä, enkä sit päässy koko iltana mihinkään.

Tuutte pelastaa mut, jos mua ei näy."

Say no evil - hissinhän mä jäin - vielä ihan yksin.

Meinasin oikeasti itkeä.

Vaikken mä siellä jumissa ollut edes kun ehkä 5 minuuttia - jos sitäkään.

Viis aivan liian pitkää minuttia - FUCK.

Vielä kun mä tiesin, että mä olin matkalla mukavuusalueeni ulkopuolelle hissimatkasta selvittyäni. Oikeastaan vain vähän mukavuusalueen ulkopuolelle  - sellaiseen tilanteeseen missä on jotakin vähän pelottavaa, mutta samalla kuitenkin uutta ja mua kiinnotavaa tahpahtumassa. 

Siellä hississä mä olisin halunnut itkeä vaan kaiken pelon ja epävarmuuden ulos itsestäni. Mutta päädyin takomaan yhä kasvavassa paniikissa hissin nappuloita ja suunnilleen rukoilemaan siltä hissiltä että se päästäisi mut sisältää ulos ASAP.

fuck.

Vaihteeksi tuli vilkaistua, miltä näyttä punavuori keskellä päivää

Siellä kahvilassa oli sellainen kahvilatapaaminen, jonka aiheena oli Tantra. Mä tiesin etukäteen, että on aivan hirveän iso loikka ulos mun turvallisuusalueelta lähteä vieraaseen seuraan ja outoon ympäristöön keskustelemaan ja kuuntelemaan johonkin seksuaalisuuteen todella suoraviivaisesti asiasta. Mua oikeasti hirvitti - onneksi ihana Milla lupautui juomaan teetä mun kanssa ennen miittiä.

Ääni mun sisällä huusi ihan suoraa huutoa raivoissaan
, että mun kuuluu kuolla häpeään ennenkun mä pääsen sinne perille. Että ei sinne voi mennä, koska kaikki mitä siellä puhutaan on mun kohdalle ajateltaessa niin epäpuhdasta ja täsin mun elämään kuulumatonta - jotakin sellaista mihin mulla ei oo mitään oikeutta edes tutustua.
Koska mä oon niin oikeasti viallinen ja likainen, 
eikä mulla ole oikeutta tässä elämässä himoon ja haluihin.

Fuck Off!

Boldly go, where I really have never gone before.

Mä haluan, että mun elämässä asiat muuttuu.
Siksi mä menin kuuntelemaan ja keskustelemaan Tantrasta.

Itseasiassa tiesin etukäteen tuntevani illan alustuspuhujan Askon - ollaan JunttiPeen kanssa vierailtu taannoin Askon luona yhdessä Tantratyöpajassa. Että en mä ihan uusilla vesillä sillätavalla tässä ollut. Ja rehellisesti Tantra ajatuksellisesti kiehtoo mua.

Siinä missä jooga polkuna puhtaimmillaan on ehdoton, kehoittainen pidättäytymään, kieltäytymään ja rajoittamaan,  tarjoaa Tantra toisellaisen lähestymisvaihtoehdon elämään rohkaisten elämän monimuotoisuuden uteliaaseen tutkimiseen, ennäkkoluulottomaan rohkeaan kokeilemiseen ja ehdoitta itsensä kohtaavaan hyväksymiseen.

On aika rohkeasti kokeilla toista polkua.
Rajoittamisessa ja kieltämisessä mä olen nykyisellään jo aika mestariluokkaa.

Huolimatta siitä, että mä olen hyväksynyt tarpeen ja halun muutokseen mua pelotti silti.

Muutoksen pelko on toisaalta jotenkin inhimillinen ja ymmärrettävä.
Mieli hakee loputonta helppoa turvaa hallinnan ja kontrollin tunteella - yhä silloinkin kun tietää, ettäse turva on sitä tarkemmin tarkastellessa pelkkä illuusio.
Eihän kukaan meistä tiedä, mitä tapahtuu polun seuraaassa mutkassa.

Selvisin mä hengissä.

Hetkittäin hävetti kaikki se avoin ja rehellinen puhe
rakastelusta
orgasmeista
siemensyöksyistä
läheidyysestä
seksistä

Oli omalta osaltaan pakko keskustella abstraktimmista asioista.
Ei vaan voinut sanoa, että mäkin haluan orgasmin pelkästä halaamisesta. Että jonakin päivänä mäkin pytyn ehdoitta kohtaamaan itseni ja toisen ihmisen.
Inhimillisenä.
Lihallisena.

Mä punaistuin ehkä 732 kertaa.

Mutta selvisin.

ja olen askeleen pidemmällä,
siellä uudella polulla,
siellä missä mun todellinen minä tietää haluavansa kulkea

Hissitä vapauduttu, Helsinkikodissa piipahdettu pikaisesti - yhä hengissä.

Mä olin henkisesti hetkellisesti todella loppuun ajettu kun mä kahvilatapaamisen päätteksi hipsin Lindan huomaan Helsinkikodille. Niin loppu, että mä unohdin aamulla työpuhelimen sinne.

Katastrofaalinen alku tälle päivälle.

Pankkikortti on mennyt vanhaksi.

Puhelin jäi Lindalle.

Päivärytmit ja totut kuviot on totaalisesti hajallaan.

Hissin jääsessä jälleen kerran jumiin,

aino mitä mä tahdon on just sillä hetkellä

on itkeä ja huutaa suoraa huutoa.

Mutta tyydyn toteamaan tyynesti,

että okei tänään ennään kaikessa ulos mun mukavuusalueelta 

ja aivan helvetin kovaa.

Että FUCK.

jotenkin mä vaan kasaan itseni

Totean pankkin, että mä haluan vaan elektronin,

sellainen etäluettavan ja luovun Visasta

mitä vittua, mulla ei oo mun turvakorttia enää ihan kaikean varalta,

ei sillä että mä oikeasti sitä mihinkään tarvin,

mutta onhan se niin perkeleen turvallinen tunne kun on Visakortti

...niinku jos vaikka joskus ehkä...

...ja mitä ihmisetkin ajattelee kun mun lompakossa ei oo enää Visaa

astun rohkeasti ulos työpaikalta kesken päivän ja suuntaan Helsinkikodille

Mä käyn hakemassa mun puhelimen

Kaikki mun aikaan liittyvät pakkoajatukset 

ja työaika-kuuluu-olla-työpaikalla -turvallisuusmääritelmät heittaa häränpyllyä

Mä hoidan omia asioitani kesken työpäivän

...vittu mikä luuseri,

sun pitäis olla niin paljon parempi

kunnollisessti ihmiset ei unohda

aivan paska,

sä et ansaitse tätä

ryöstät työaikaa työnantajalta

saamaton laiska paska

laiskuri

äänellä päässä on taas asiaa

Paniikissa mä juoksen Helsinkikodille,

koska mulla on 9 minuuttia aikaa ehtiä ratikasta Helsinkikodille ja paluuratikkaan

mä niin pelkään, että mulle suututaan jos mulla menee pitkään

vitut, oikeasti mä pelkään että joku (daa, niinkuin kuka?) on vihainen,

koska mä en ole paikalla kun silloin jotakin (daa, niinku mitä?) tapahtuu

just nyt tässä hetkessä paikalla kun sua tarvitaan

Ketään ei kiinnostanut poissaoloni.

Kukaan ei huomannut että mä olin jossakin.

Helsinkikodista juoksujalkaa ratikkapysäkille

Aikaa ratikan lähtöön - 6 minuuttia

vittu.

aikapakkomielteet

mä olisin ehtinyt kävellä takaperin helsinkikodille ja takaisin ja joutunut silti odottamaan ratikkaa,

mutta mitä vielä - minä juoksin

etten mä myöhästy ja ettei kukaan vaan suutu mulle

eikö mun mielikuvitus oo oikeasti mahtava?

mun pakkoajatuksista on yli puolet jo karsiutuneet pois,

eikä nääkää enää oo niitä pahimpia

vähän vaan ahdistavia

mä pelkään kuolemaan enää vain joka toinen hetki

But there is so much hope!

Minulle.

ja sinulle!

toiselle polulle voi aina poiketa tältä nykyiseltä,

jos siltä sattuu tuntumaan

Just free your mind.

There is always tomorrow.

Huomisesta puheenollen,

mä suuntaan risteilylle Ruotsiin.

Haaveissa Tukholman Moderna Museet ja siellä Jeff Koons veistokset.

Kuka voisi vastustaa ilmapallokoirapatsasta?

That's all.

Paljon vuodatusta yhteen tekstiin,

 valui ulos vähän kuin itsestään.

Rakkaudella,

Sallamari