Rauhallista pikkujoulua kotoillen - olisiko juuri tämä joulu, se ensimmäinen ahdistusvapaa joulu

Pikkujoulun tunnelma syntyy jouluverhoista, ulkovaloista, piparkakun tuoksusta ja pienen tytön pohtivista kysymyksistä
"Äiti, montako piparia voi laittaa kerralla uuniin?"

On vaikea lähteä kirjoittamaan - mieli on kerrankin ääriään myöden täynnä onnellisia ajatuksia.

Kiitollisuutta.

Rakkautta.

Onnellisuutta.

Tuntuu loogiselta aloittaa tämänkin tarina jotenkin alusta, kertoa siitä että joulu on perinteisesti minulle ollut äärimmäisen ahdistavaa ja vaikeaa aikaa. 

äidin ikävä - katkenneet jouluperinteet - väkisin yrittäminen

siinä kova kolmikko, jonka ympärille minä joulujani olen rakentanut

tai no ennnemmin ollut rakentamatta

syönyt - itkenyt - raivonnut

paastonnut - ahminut - oksentanut

Vihannut jokaista joulusta muistuttavaa asiaa.

pukkia

kukkia

kinkkua

pipareita

lahjojen antamista ja saamista

punaista, viherää, valkoista ja kaikkea kiiltävää

yrittänyt selvitä - murtunut 

ahdistunut

pelännyt

vihannut

Mitä lähemmäs joulua mennään,

sitä enemmän tuskaa on rinnassani ollut.

Olen vuosia tehnyt tietoisesti työtä kohti muutosta - kohti toisenlaisia joulutunnelmia.

Terapiaa ja siedätysharjoituksia - itkua, potkua ja hammasten kiristelyä.

Unelma sisimmän täyttämästä rauhasta ja onnellisesta olosta on vienyt eteenpäin.

Niin moni muukin on pystynyt kääntämään suuret itkut ja ikävän iloksi

- jonakin päivämä mä olen yksi heistä

Tänään on se päivä.

Tämä joulu on ehkä viimeinen se ensimmäinen aidosti onnellinen ja ahdistusvapaa joulu.

Juuri nyt näyttää tuntuu todella hyvältä.

Niin uskomattoman hyvältä.

Perinteinen Englantilainen hedelmäkakku

Minun innottamana meillä aloitettiin tänään jouluvalmistelut. 

"Joulukausi alkaa perinteisesti pikkujouluista." - näin on toitottanut JunttiPee vuosikaudet ja yleensä tässä vaiheessa meillä on koettu ensimmäinen Sallamari-vihaa-ja-ahdistuu-joulusta -räjähdys. JunttiPee on vuosien myötä oppinut puolivarovaiseksi, kuuntelemaan ja tunnustelemaan miten kovana ahdistus minussa milloinkin asuu. Että milloin uskaltaa sanoa sanan kuusi, tai pipari, tai jouluruokailu - vuosikausia mä olen kulkenut näkymärön "räjähdysvaara" -kyltti kaulassa kaikki joulunaluskaudet.

Tänä vuonna kaikessa rauhassa totesin, että nyt on viimein tullut se aika kun kaivan laatikoiden kätköistä äidin ikivanhan Perinteisen Englantilaisen Hedelmäkakun -reseptin ja korkkaan tämän vuoden joulukauden avatuksen leipomalla kakun.

Ei kyynelee kyyneltä.

Mutta aika perhanan komeita hedelmäkakkuja kaksin kappalein - vaikka henkisesti olinkin asennoitunut siihen, että tämä ensimmäinen leivotanerä on sellainen koe-erä. Siitä on kuitenkin reilusti yli kaksivuosikymmentä kun olen viimeksi hedelmäkakun teossa millään tavalla ollut osallisena. PikkuS sai auttaa ja osallistua oman kykynsä mukaan kakkutalkoisiin - aivan samalla tavalla kuin minä seitsemän vuotiaana otin osaa äidin joulukakkupuuhasteluun.

"Äiti, tää sun kakunteko näyttää tosi jännältä!"

"Eikö näytäkin rakas, niin äitinkin mielestä näytti kun äiti oli sun ikäinen ja Markettamummi leipo ihan tätä samaa kakkua ihan tälläi samalla tavalla joulun alla."

Seitsemänsortin hedelmät ja mehukas kakku - alkuperäinen ohje kakulle käskee käyttää aromiaineena brandyä,
mutta koska minun kakkuni on aivan omanlaisensa versio -  versio 2.0 - on kakku kostutettu Xantella brandyn sijaan.
My cake, my secrets.

Kakun lisäksi pikkujouluperinteisiin kuuluu piparien leivonta, joka näihin päiviin saakka on ollut  aivan takuuvarma räjähdyspiste jouluahdistuksessani. MINÄ olen määrännyt millaisia pipareita tehdään ja vain MINÄ olen osannut tehdä kaiken juuri oikein. Kaulinnan, piparimuottien asettelun taikinalevylle ja tietenkin sen paiston. Lapsi on ollut enemmän rasite kuin seuralainen noissa minun täydellisissä piparitalkoissani.

Shame, shame on me.

Vaan kas, ihmisellä on elämässä lupa oppia - lupa luopua pelosta ja vapautua tapeesta saada hallita kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Elämässäni on alkanut onnellisien joulujen aika - aika jolloin voin jakaa iloisia ja ihania jouluun liittyviä asioita rakkaiden ihmisten kanssa.

Se aika alkoi YHTEISELLÄ piparileipomishetkellä - sellaisella yhteisellä äiti-tytär -hetkellä. Minä maltoin pysyä taka-alalla (ahdistumatta, on tässä välissä lupa ylpeänä todeta) pipariprojektissa tänään, vastasin piparisavotan osalta vain piparien uunista poistamisesta. Tärkein tehtäväni tänään meidän hetkessä oli välitön läsnäolo - minä olin henkisesti ja fyysisesti paikalla lapsen kanssa yhteisen piparileivonnan parissa.

Minä, se alati levoton ja ahdistunut ihminen.

Tai siis että, sellainen minä olin.

Tänään minä olen rauhallinen ja läsnäoleva.

Onnistuja.

Muuttunut.

Hän, joka on saanut kokea paljon ihmisenä kasvamista.

Hän, joka nauraa ja nauttii täysin siemauksin yhdessä tekemisestä

joulunodotuksesta

kotonaolosta

viikonlopusta

lauantaista

hiljaisuudesta

lapsen loppumattomista kysymyksistä

Hän, joka nauttii elämästä.

Nyt itken.

En siksi, että ahdistaisi tai olisi onneton tai surullinen olo.

Minä itken tänään kiitollisuutta.

Kiitollisuutta sille, että elämässä kaikki on mahdollista.

Kiitollisuutta sille, että minun sisälläni on palanut loppumaton tuli - halu - siihen että tämä päivän on oikeasti mahdollinen ja että nyt se "joku päivä" on viimeinen käsilläni.

Minä elän unelmaani.

Minä olen saanut toipua.

Askel askeleelta tähän on tultu.
Joulu joululta on ollut vähän helpompaa.
Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin - sellaisella rytmillä minä kai aloitin,
sitten yksi pieni asia kerrallaan jouluun liittyvät jutut alkoivat tuntua pala palalta aina vähän ja vähän kipeämmiltä. Pelon tilalle hiipi rakkaus - sen sijaan, että miettisin että kuolenko mä ikävään jos laitan nämä äidin ompelemat jouluverhot ikkunaan, ne voikin laittaa ikkunaan sillä ajatuksella että niitä oikeasti rakastaa ja ne on ihan sopivan retrot meidän keittiöön

Sopivat meidän jouluun.

Minun menetetystä joulusta on jalostunut
MEIDÄN joulu.

Meidän perheen OMAT perinteet.
Ne jotka kasvavat jalostuen niistä hyvistä oman lapsuuden joulumuistoista.

Minä olen onnistunut.

kiitos. kiitos. kiitos.

Rakkaudella,

Sallamari

Joulunodottaja.

Teksti on omistettu kaikille tänään synkissä ajatuksissa vaeltaville.

Teksti voisi omalta osaltaan valaa uskoa teihin - uskoa siihen, että on lupa uskoa itseensä ja ajatella, että Vielä Minä Onnistun.  "Se Päivä" on läsnä vielä joskus. Vaikka tänään kaikki tuntuu synkältä ja maailma näyttää pimeältä saa uskoa, että kaiken pimeuden keskeltä valonpilkahdus lopulta löytyy. 

Löytämiseen vaaditaan uskoa, rohkeutta ja tahtoa . Sammumaton halu ja ajatusta, että juuri tuota minä haluan ja että minä olen tuon asian arvoinen.

Minä uskon, että minä olen onnellisten joulujen arvoinen.

ask - believe -receive

Tahdotko

Minä tahdon.

Minä olen tasa-arvoisen avioliittolain kannattaja.

Huomenna ratkeaa tasa-arvoisen avioliittolain kohtalo eduskunnassa.

Tänään on siis hyvä hetki omalta osaltaan olla mukana vaikuttamassa ja jakaa ääneen ajatuksiaan tasa-arvoisesta avioliittolaista ja sen toteutumisen merkityksestä.

Minä uskon rakkauteen.

Rakastaminen ja rakastettuna oleminen,

oman rakkautensa julkinen tunnustaminen,

oman rakkauden julkinen tunnustettavuus,

lupa omistautua ,

lupa sitoutua,

lupa olla yhdenvertaisesti rakastunut ja rakastettu lain kirjaimen edessä

oikeus yhteen nimeen ja kahden ihmisen posteihin samassa postilaatikossa

lupa erehtyä ja eroa tasavertaisesti

oikeus periä yhdenmukaisesti

mikäli kuolema ennen oikeuden päätöstä yhteisen polun kahdeksi erottaa.

Oikeus kuulua perheeseen ja sukuun yhdenvertaisesti.

- nuo ovat minusta perustavalaatuisia perusoikeuksia,

johon kaikilla täysi-ikäisillä itsenäisillä ihmisillä tulee olla oikeus.

näin minä maailmaa katselen

Tälläisessä yhdenvertaisessa maailmassa toivoisin lapseni aikuisena saavan elää.

Entä se itse äänestys, mitä minä siitä ajattelen.

Yleisesti puhutaan omastatunnosta ja siitä miten tämä kysymys on nyt sellainen omantunnonkysymys. Minä katselen asiaa siitä vinkkelistä, että yksi yksittäinen edustaja kuitenkin puhuu tuolla eduskunnassa monella äänella - kaikilla niillä äänillä, joiden myötä on tuohon edustustehtävään valituksi tullut. Monta ääntä - monta omaatuntoa.

Yksi mahdollisuus vaikuttaa päätökseen.

Mitä minua äänestäneet ajattelevat - millaisessa maailmassa se haluavat elää? Miten minä voin parhaiten vaikuttaa siihen, että minun kauttani tapahtuisi oikeudenmukaisimmalla tavalla kaikkien niiden minut äänekseen valinneiden ihmisten tahto parhaimman mukaan? Entä ne äänet, jotka auttoivat välillisesti auttoivat minut tähän rooliin - miten parhaiten voisin vaikuttaa myös siihen, että heidänkin toiveensa hyvästä huomisesta tulisi parhaiten kuulluksi?

Suuria kysymyksiä.

Vaikka sinun sanojesi vaikutuksesta ihmiset sinut sinne eduskuntaan ovat äänestäneet. Asettaneet kaikki uskonsa ja luottamuksensa siihen, että sinä parhaiten edustat HEITÄ sinulle äänensä antaneita ihmisiä. Teet oikeudenmukaisia ja järkeviä päätöksiä - jotta heidän tahto heidän toivomansa laista tulevaisuutta rakennettaessa tuntuisi jollakin realistisella tavalla toteutuvan.

Suuri vastuu.
Vastuu vaikuttaa ja sitä kautta rakentaa tulevaisuutta.

Minä luotan täydellisesti omaan edustajaani,
häneen jolle minä ääneni aikanaan annoin.

Luotan myös siihen, että he jotka elämästä ajateelevat toisin kuin minä - siis he jotka perustavat arkensa minun arvoistani eroavien arvojen varaan - myös he saavat äänensä kuuluville huomenna. Heillä on siihen yhtäläinen oikeus - oikeus vaalia sitä, mikä heille on tärkeää.

Minusta hassuin vasta-argumentti tasa-arvoiselle avioliittolain toteutumiselle on puheet lapsen oikeuksia - siitä, miten tulevaisuudessakin kaikilla lapsilla tulisi olla oikeus yhtenäiseen perheeseen sekä oikeus äitiin ja isään. Oikeus kasvaa yleiskäsitteisen heteronormatiiviseen maailmankuvaan pohjaavan ydinperheen jäsenenä. Nykyisellään avioliittolain koetaan takaavan nämä seikat ja näihin syihin vedotaan perusteltaessa sitä, miksi avioliittolaki tulisi pitää vastaisuudessaankin nykyisellään.

Minä synnyin seisemänkymmentäluvulla - silloin kun avioliitto tarkoitti yhtä sukunimeä postilaatikossa (jotta perhe tuntuisi perheeltä) ja samaa sukupuolta olevien parisuhde ajatuksenkin tasolla jotakin sellaista rikoslain pykälieen joukosta löytyvää toimintaa.

Kaikista näistä lakiin kirjoitetusta suojatoimenpiteistä huolimatta, minä en ole saanut lapsena elää päivääkään oppikirjamallin ydinpeheessä.

Meidän postilaatikossa komeili aina kaksi sukunimeä - äidin oma sekä isän ja minun yhteinen.
Meillä ei koskaan asuttu virallisesti koko perhe yhden ja saman katon alla - äiti ja minä asutiin yhdessä osoitteessa, isä toisessa. Siitä huolimatta me oltiin perhe, vaikka arkipäivisin meillä oli läsnä vain äiti ja minä, viikonloppuisin vietettiin koko perhe aikaa yhdessä. Ai niin, eikä mun vanhemmat koskaan menneet naimisiin joten minähän olen syntynyt avioliiton ulkopuolisena lapsena - avoparin lapsena -  kaikista niistä avioliittolain lapsen oikeuksiin vaikuttavista turva- ja takuutekijöistä huolimatta.

Kun äiti kuoli, siirryin osaksi toista erilaista perhettä - jäin jälleen oppikirjassa esitetyn ydinperhemallin ulkopuolelle. Tosin tälläkertaa kasvattajat olivat naimisissa (myös samaa verta ja lihaa kanssani) - mutta ikävuosikuilu minun ja kasvattajieni välissä lähenteli 60 vuotta. Mutta hyvin me toimeen tultiin pääsääntöisesti - teininä tietenkin oli hetkellisiä erimielisyyksiä, kenelläpä ei hetkellisesti erimielisyyksiä olisi ollut vanhempiensa kanssa ollut - ja aikuiseksi sain kasvaa turvallisessa kodissa - vaikkei se oppikirjaydinperhe osunut kohdalle tässäkään arvonnassa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni musta tuli osa oppikirjamallin ydinperhettä kesäkuussa 2007. Silloin Suomessa avioliitoon astuvan oli oikeus valita itse sukunimensä - pitää omansa tai ottaa puolison kanssa yhteinen nimi, niin ja vieläpä valita kumman tahansa puolisoista sukunimi yhteiseksi sukunimeksi - ja samaa sukupuolta oleville oli annettu oikeus parisuhteen rekisteröintiin.

Näin pitkälle avioliittoon liittyvien ja tasa-arvoisen rakastamisen oikeuksia pohtivien asioiden parissa on edetty, ennenkuin minulle aukesi se mahdollisuus elää osana ydinperhettä.

Oppikirjanmallinen ydinperhe ja avioliittolain lapselle suomat oikeudet -arvonnassa mun kohdalle näemmä osui se tyhjä arpa.

Samaiset ihmiset jotka argumentoivat noita lapsen oikeuksia tasa-arvoisen avioliittolain eväämiseksi, väittävät kiivaasti myös että oppikirjamallisesta ydinperheestä oleellisesti eroavassa perheessä on sellainenkin riski, että lapsesta saattaa kasvaa jollakintapaa vahingoittunut yksilö.
Saanen olla erimieltä.

Tai siis, että olenhan minä monellakin tapaa vahingoittunut ihmisyksilö - mutta kasvuolosuhteiden ja kasvuympäristönä kokemeni perhemallin ansiota tuo vahingoittuminen ei missään määrin ole. Minun oppikirjamallisesta ydinperheestä eroavat perheeni - todellakin monikossa perheeni, sillä jos jotakin niin perherikasta elämää minä olen saanut elää - tekivät parhaansa taatakseen minulle turvallisen ja hyvän kasvuympäristön. Kaikilta kolhuilta eivät onnistunee suojelemaan.

Niin, että mitäs minusta sitten  kasvoi - noin perhemallien valossa katsellessa - no, minä olen tänään tuikitavallinen oppikirjamallisen primääriydinperheen toinen vastuullinen vanhempi.
Naimisissa ja yhden lapsen äiti.
Ensin tuli avioliitto, viisi vuotta myöhemmin se yksi lapsi.


Hups.

Kaiken kokemani valossa, minä toivon että tulevaisuudessa meillä kaikilla Suomessa olisi yhdenmukaiset  oikeudet avioliittoon - rakastumiseen ja rakastamiseen kuin myös erehtymiseen ja eroamiseen. Sellaisella Suomessa minä tahdon lapseni kasvavan.

Toivottavasti huomenna tasa-arvon henki saa enemmistön taakseen.
Eletään toivossa.

There is always hope for better.

Rakastaen,
Sallamari

Salo vanhoissa kuvissa

Taidemuseoturisti ja näyttelyn yksi suosikki kuvia

Taidemuseo Veturitallilla Salossa on parhaillaan esillä hyvin mielenkiintoinen valokuvanäyttely Salo vanhoissa kuvissa. Näyttely sukeltaa muistoihin ja kadonneen Salon maailmaan vanhojen valokuvien välityksellä. Miten suloinen kauppala Salo onkaan ollut - ihania leveitä käyntiväyliä  kerrassaan suloisen puutalomiliön ympäröimänä. Sellaista oikeaa vanhanajan pienen kauppalan tunnelmaa.

Voitaisiinko palata takaisin noihin tunnelmiin?

Näyttelyn hienointa antia on valokuvat, jotka kertovat kauppalan todellisesta elämästä. Esillä olevien valokuvien joukossa on paljon harvinaisia valokuvia. Vanhin tiedossa oleva valokuva Salosta on J.J. Reinbergin ottama näkymä Salon torista ennen paloa. 1900-luvun alussa velokuvaaminen suoritettiin pääasiassa lasinegatiiveille, joita lasin haurauden vuoksi on säilynyt meidän päiviimme saakka hyvin vähäisiä määriä.. Näyttelyvedoksia on tehty näistä juuri tälläisistä lasinegatiivi harvinaisuuksista

 Minusta näyttelyn hienointa antia ovat Salon Uusi Valokuvaamo -ateljeen kuvat. Ateljeessa toimi naiskuvaaja Paula Axelsson-Martelin ja hänen ikuistamia valokuvia on näyttelyssä esillä olevien vedosten joukossa runsaasti. Nainen valokuvaajana on ollut todellinen erikoisuus 1900- luvun alun suomessa,  puhumattakaan että nyt jossakin keskipienessä kauppalassa on naisella ollut näin hieno ja harvinainen mahdollisuus kuin työskennellä valokuvaajana. Aika mieletöntä, että Salossa tälläinen naisvalokuvaajan vetämä valokuvaamo on ollut ihan arkipäivää.

Hieno lisä valokuvien joukossa kiertelyyn ja katseluun on museoon rakennettu vanhan valokuvaamon tunnelmaa henkivä studionurkkaus. Nurkkauksessa on mahdollisuus lainata vanhojen valokuvien tunnelmaa henkiviä vaatteita ja asettua taustafondin eteen kuvattavaksi.

Erityiskiitosta näiden studionurkkaukseen tuotujen pukujen osalta on annettava todella hyvästä kokovalikoimasta. Myös meille plussakokoisille avautuu tilaisuus heittäytyä todellisiin vintage tunnelmiin.

Valokuvausateljee ja Salo vanhoissa valokuvissa -näyttely on auki aina 18.1.2015 asti.

Onko joku teistä piipahtanut katsomassa tätä näyttelyä?


Mukavaa maanantaita!

Rakkaudella,
Sallamari

Once a misfit, always a misfit

OOTD - Misfit

Eilen oli kamalin päivä aikoihin - itse hankittu kamala päivä. 

Itse aiheitettu, omilla teoilla ansaittu  - I made my bed, and then Im obligated to lay on it.

Järkyttävä vainoharhojen täyteinen krapula. Vielä kuuden jälkeen illalla, mietin että millonkahan nämä rytmihäiriöt vihdoinkin helpottavat. Juomasekoituksista pahin - ilmainen viina - on pääosanäyttelijä eilisen olotilan hankinnassa.

Eilistä olotilaa edeltänyt ilta oli jees - ei mitenkään erityisen mahtava, ihan vain sillätavalla vähän laimeasti jees. Blogin puolella olen maininnut ylenkatsovasta suhtautumisestani alkoholiin - siitä, että syömishäiriöni mielestä alkoholi on aina ollut yksiselitteisesti no-no juttu. Että syömishäiriötä vastustaessani, minä olen juonut ja rellestänyt - koska sellainen käytös on syömishäiriölle tuomittavaa ja hyvin likaista.

Perjantaina nautin alkoholista - vapaana syömishäiriön mielipiteistä. Olen siinä tilanteessa nyt, että syömishäiriön ääni ajatuksissani koskien tekemisiäni ja itseisarvoani on aika lailla kuulumattomissa. Joten mistään Rebel -kännäilystä ei siis ollut kysymys.

Sisäisen minä todellisen äänen kuunteluakaan tuo perjantai ei kyllä ollut. Perjantaina järjestin sosiaalisen kokeen - itse itselleni. Menin ja testasin millaista on olla kun ei kuuntele kenenkään ääntä vaan menee muiden mukana. Tekee niinkuin muutkin, sen kummempaa ajattelematta.

Oli firman pikkujoulut.

Ihan aluksi jälleen kerran kiitollisena kerron, että nautin työstäni ja pidän työtovereistani. Ne ovat ihania ja minulla on joka päivä kotoinen olo mennä töihin. Pikkujoulujen suhteen olen aika kokematon - en vain ole oikein koskaan tuntenut oloani kotoiseksi tuollaisissa tilaisuuksissa.

Teini-iässä ikätoverit ihmettelivät kun ilmestyin juhliin. Niinä päivinä se kerrotiin vasten kasvoja sanallisesti - sä olet liian outo olemaan täällä, ei tää oo sun paikka.

Well - enhän minä osannut siellä olla. Oli joukkoon kuulumaton olo.

Vähän samoilla linjoilla olin tunnelmat perjantainakin. Miten paljon siitä tunteesta on oikeasti totuuteen perustuvaa havainnointia ja miten paljon oman pääni asuvaa hillitöntä pelkon sekaista muistoihin tukeutuvaa ylireagointia - on kyseenalaistettavaa.

Ainoa tosiasia on se, että pikkujoulut eivät tehneet minua onnelliseksi.

Lauantaina oli tosi paska olo.

Fyysisesti ja emotionaalisesti.

Ilta oli kiva, paikka oli jees, seurakin mukavaa

- minä en vain kuulunut sinne.

Kokonaisuus ei herättänyt sisälläni sitä tunnetta,

että tänne mä oikeasti kuulun ja tästä hetkestä mä tulen onnelliseksi.

Oli vaan pysyvälaatuinen joukkoonkuulumattomuuden tunne.

Mun todellinen minäni sanoo, että mä olisin jossakin muualla onnellisempi.

Että mun sisimmän saa valtaansa loputon onnellisuudentunne jostakin muusta jutusta.

Että tää ei vaan ole se mun juttu.

Onnenllinen mä olen siitä,

että lähdin mukaan ja kokeilin.

Jos en olisi rohjennut kokeilemaan, en tietäisi että ei se ehkä ollut just mun juttu

- nuo pikkujoulut.

Oli sellainen sosiaalisesti vääränlainen olo, että tää on ympäristö jonne mä vaan en kuulu.

Mä rakastan kinkybileitä ja burleskikekkereitä -  ne on niitä tilaisuuksia joissa  mulla on aina kotoinen olo, paikkoja joissa mä voin olla aivan kuin kala vedessä.

Mä tiedän miten toimitaan ja miten olla.

Pressan yökerhossa on aivan toinen fiilis ja mun sisimmässä jokin odotti koko aan, että taas kerran mun eteen ilmestyy se joku joka tokaisee vasten mun kasvoja että mitä sä täällä teet, sä oot aivan liian outo tähän paikkaa ja meidän seuraan.

Se vaan jotenkin kuuluu tuohon kuvioon.

Ehkä joku niin ajattelikin,

mutta aikuisten maailmassa sitä ei ehkä sanota enää ääneen vasten toisen kasvoja.

Koko lauantain mä podin vainoharhaa siitä, että mä olen aivan liian outo ja erikoinen.

Surin sitä, että mä en koskaan sovi joukkoon ja opi olemaan niinkuin muut.

Vasta yön pimeinä tunteina mä sain tehtyä taas sovinnon itseni kanssa

- vainoharhakrapula helpotti viimein.

Tänään mä tiedän,

että mä olen arvokas juuri tälläisenä

oikeanlainen aivan omana itsesni

ja että maailmassa on kymmeniä (ellei satoja) paikkoja ja tilaisuuksia jonne mä kuulun.

Mun hetkiä -  mulle luontevalta tuntuvia juttuja.

Mä olen mä,

 se on parasta mitä mä koskaan voin olla.

Eikä sillä, että perjantain pikkujoulut ja hetkellinen yritys olla jotakin muuta kuin minä, olisi mitenkään hukkaan mennyt kokemus. Se itseasiassa opetti mulle omasta itsestäni todella paljon. Niin ja sain mä nauttia perjantaina hyvästä seurasta (ja ilmaisesta viinasta) ja kuulla viihdyttäväiä tarinoita. Sai olla sosiaalinen ja pörrätä ihmisten parissa.

Silti, jotakin puuttui

ja jotakin koko yhtälössä oli sellasta mikä on aivan liikaan mulle.

Ensi vuonna mä ehkä valitsen joogaretriitin pikkujoulujen tilalle.

Ajatuksena joogaretriitti tuntuu joltakin sellaiselta, mikä saattaisi tehdä mut onnelliseksi.

Tai ehkä mä kasvan ihmisenä vielä lisää ja löydän onnen ensivuona ihan vaan pikkujouluista.

Kaikki on mahdollista.

Ratkaisevaa on todellisen minäni ääni.

Sitä on lupa kuunnella ensitä vahvemmin.

Because we all are worth it.

Rakkaudella,

Sallamari

Sculpting kit

Poskipäitä pompsahtaa kummasti  näkyville, kun piirtää varoen varjoa luiden alle

Aikaisemmin täällä blogissa jo juttelinkin tuosta täydellisen varjostusvärin metsästyksestä. Iloisilla mielillä voin kertoa, että löysin vihdoinkin sellaisen ihollnei juuri sopivasti kylmään taittavan oikeanlaisen ruskean sävyisen värin.

Face Sculpting - paras ryhtiliike kasvoille ikinä.

Luodaan siis keinotekisesti värien avulla kasvoille haluttuja valoja ja varjoja. Ikään kuin kuin IRL photoshop - vaatii vähintään yhtä paljon harjoittelua kuin hyvän digitaalisen photosoppauksen oikein omaksuminen. Not easy as eating cake, but worth of every minute you invested to learn it.

Noissa valmiiksi kasatuissa sculptor kit -paketeissä on omalla kohdallani se ongelma, että sävyt ovat aivan liiaksi keltaiseen pohjautuvia eli sellaisia lämpimään taittavia sävyjä. Minäkun olen ihosävyltäni punainen ja kylmä - ei lakananvalkoinen ja ikikalpea - vaan rehellisesti sellainen sinipunaisella taittuva kylmäsävyinen tyyppi. 

Noita keltaisella sävyllä taitettuja värejä kun tupsuttelee tälläiseen sinipunaisuudella taitettuun ihoon ei lopputuloksesta saa oikealla tavalla kasvonpiireitä mairittelevaa vaikka mitenkä yrittäisi.

Tried and tested.

Make-up storen ruskeita sävyjä - vasemmalla ylänurkassa myyjän suosittelemat varjstusvärit, oikealla puolella foorumien vihjeiden perusteella löydetyt sävyt, toinen kalpealle ja toinen vähän väripitoisemmalle iholle.
Parikuvana tuollaiset valmiiksi kasattujtut - minun iholleni valitettavasti vaan niin väärän sävyidet -  face scupltin -paletit

Olen tosiaan jonkin aikaa jo etsinyt oikealla tavalla kylmään taittavaa ruskeaa sävyä - sinnitellyt  noilla valmiin varjostuspaletin aivan-liian-kellertävänsävyisillä-ja-aavistuksen-tummusasteeltan-sopimattomasti-ihonväriini-istuvilla -väreillä. Kiroillut ja koittanut saada aikaiseksi oikeanlaista lopputulosta. Sisäinen visuaalinen silmäni  ja peilistä takaisin katsova tuotos eivät oikein vain osuneet yksiin. Omaa lopputulosta vielä Pinterestin inspiraatiokuviinkin verratessa yhä enemmän selvisi, että eihän tämä homma nyt ihan näin mene.

Jotakin oli pakko keksiä - jokin muuttuja vain vaati muutosta yhtälössä.

 Ihan alkuun en oikeastaan tiennyt edes kunnolla mitä minä siin olen tässä nyt etsimässä - tai tiesin että varjostuväriä - contourin color - minä haen,  mutta että mitä se sellainen väri oikeastaan onkaan.  Ajattelin, että jos kosmetiikkaosastolle piipahtamalla asia selkiäisi - olin puolioikeassa. Vähän selkisi ja vähän kyllä herätti lisäkysymyksiä siinä samalla.

Onneksi on Internet.

Meikkifoorumien pienellä oikeasti hyvin suurella avustuksella löysin lopulta oikean suunnan etsinnöilleni - hakuun siis kylmä sinipunaiseen taittava ensisilmäyksellä uskomattoman tummalta vaikuttava ruskea mattaluomiväri. Se on kuulemma se toimivin ratkaisu, mutta vaatii oikein asettuakseen armottoman määrän kokeilua ja harjoittelua - hyvää pensseliä, maltillista väriannostelua ja hyvin hellävaraista pensselikättä.  

Try 10 times at home, before you leave the house wearing it. - saamistani ohjeista parhain.

Viva la Diva sarjan valmis contour paletti vs. se ensisilmäyksellä aivan liian tumma kylmäsävyinen ruskea

Lopulta löysin kymmenien  erisävyisten ruskeiden joukosta SEN sävyn. Värin, joka juuri tässä hetkessä on SE oikea sävy - elämähän pohjimmiltaa on hetkistä ja ehkä kahdenkymmenen vuoden päästä tänään ihastuttavat värien avulla muotoillut kasvot näyttävät yhtä naurettavilta kuin kasaripermanentit tänäpäivänä meistä näyttävät. 

On vaikeaa hahmottaa miten paljon ruskeita sävyjä on meikkivalikoimissa tarjolla. Nopeasti asiaa ajatellessa sitä miettiin, että menenpä kauppaan ja nappaan ruskean värin. Daa ruskea on ruskeaa - että mitä vaikeaa tässä nyt on.

Tuo tämän hetken OIKEA väri on edullista Viva la Diva sarjaa, mattaruskea luomiväri 290 Chocolate Brown. Väri on ostettu Kicks myymälästä ja maksoi muistaakseni kuutisen euroa. Hinta-laatusuhde tuoteessa on kohdillaan. Mietin pitkään MUS rukean ja tämän ostamani ruskean sävyn välillä - ovat nimittäin aika lailla sävyinä yksiyhteen - mutta koska väri oikeasti on ensisilmäyksellä katsottuna todellakin-hirvittävän-tummaa-ihan-oikeasti-ruskeaa-väriä en pihinä ihmisenä raaskinut kallistua MUS puoleen - sillä ajatuksella että jos kuitenkin tämä nyt on aivan liian tummaa ja kamalaa kasvoilla, niin hukkainvestointi kyllä ehkä harmittaisi.

Ei mennyt hukkaan tämä investointi.

Värin käyttö vaatiin harjoittelua ja kokeilua - ihan niinkuin minua opastettiin. Aivan ensimmäinen levityskerta oli oikeasti karua katseltavaa, kymmenes kokeilu tuotti jo halutun kaltaisen tuloksen.
Nykyään tämä väri on aivan luottotuotteeni.

Seuraavaksi investoin ainakin kokeilumielessä tuohon MUS vaihtoehtoon. Niin MUSn valikoimista mieleiseni tuote on Microshadow mattaluomiväri sävyssä Deadly.

Face Sculpting on meikkitrendinä paljon keskustelua herättävä makuasia  - yksi tykkää, toinen ei, kolmas ei rohkene edes kokeilemaan vaikka kasvejen muotoilu kovasti kiinnostaa ja avautuu siksi kiukkuisena asiasta kaikille varjostuksia suosiville.

Be brave, give a change - siinä paras neuvoni.
Taito minkä oppii kuka tahansa - vaikka se oppiminen vie aikaa ja vaatii vaivannäköä.
Ehkä pidät tai sitten tai kentis tälläinen kasvojen muotoilu on kiva juttu silloin tällöin toteutettuna.

Hyviä värisuosituksia ja tekniikkavinkkejä vastaanotetaan!

Jaa ihmeessä parhaat vinkit minullekin.

Rakkaudella,
Sallamari

ps. jos mietit oman ihosi sävyä  paras sellainen suuntaa-antava pikatesti on kurkata ranteeseen ja tarkastella ihon läpi piirtyviä verisuonia. Keltasävyinen iho saa suonet yleensä kuultamaan vihertävinä ja punapohjainen iho puolestaan sinertävinä. Minun ranteessani suonet kuultavat sinisinä - hyvinkin sinisinä.

The world is a book and those who do not travel read only one page

Riika  aurigon pilkahdus jossakin  pilvien yllä ja rauhallinen ilta hiljaisessa hotellissa

Yhteen viikkoon mahtuu kaksi kovasti toisistaan eroavaa - joskin kumpikin työhön tavallaan liittyvä - ulkomaille suuntautuvaa reissua - matkakohteina Tallinna ja Riika. Työviikon päätteeksi viime perjantaina suunnattiin pienen porukan kanssa illaksi Tallinnaan ja reissuhan oli mitä mahtavin - seura mukavaa ja ohjelma hyvää. Eilen suuntasin aamulennolla työntäyteisen päivän merkeissä Riikaan ja  tälläkin reissulla matkaseura mitä parhainta - minä itse - mutta ohjelma puolestaan  ennakkoarvion perusteella tuota edellistä reissua työntäyteisempää.

Kummankin reissun yhdistävä tekijä oli suuri määrä sosiaalista toimintaa
 - Tallinnan osalta just for fun ja Riikassa Strictly for business only.

Sosiaalista toimintaa - eat,drink,love

Aloitetaan tarinoinnin tänään tuosta Tallinnasta. 

Aloitan  tunnustamalla, että minä en ole vuosiin oikeastaan ikinä oikein lämmennyt sosiaalisista illanviettotilaisuuksista - varsinkaan jos jo ennakolta on tiedossa, että tilaisuus pitää sisällään suunniteltua syömistä ja muualla kuin omassa kodissa nukkumista.

Tallinnan reissu oli juurikin sitä itseään - syömistä, juomista ja sosiaalista yhdessäoloa. Kuorrutettuna hotelliyöllä kaukana poissa kotoa. Kun reissua alettiin suunnittelemaan - ennakkoajatuksista poiketen - minä olin ensimmäisten joukossa ilmoittautumassa mukaan. En voi kieltää, ettäkö ei jännittänyt - itseasiassa jännitti aika monta kertaa reissua odotellessa ja ehkä melkein yhdesti reissun aikana - nykyinen  Uusia Kokemuksia Saa Vain Tarttumalla Tilaisuuteen ja Lähtemällä Mukaan - ajattelutapani innosti minut ilmoittautumaan avoimin mielin mukaan. Päätin sallia itselleni tilaisuuden luopua pelon värittämistä ennakko-odotuksista ja lähteä yksinkertaisesti vain ottaamaan selvää mistä tälläisessä huvittelureissailussa oikeastaan on kyse.

Kyse oli mukavasta yhdessäolosta. Sellaisesta välittömästä ja kevyestä tunnelmasta mukavassa seurassa ja luvasta sallia itselleen tila upota välittömään ja kevyeen tunnelmaan.

Reissu piti sisällään ruokaa, juomaa ja yhdessä syömistä - niinkuin sosiaaliset tilaisuudet huhujekin perusteella tuppaavat kuulemma sisällään pitämään. Eikä tuo sosiaalinen syöminen seurassa ollutkaan  mitenkään pelottavaa tai ahdistavaa - se oli itseasiassa oikeasti todellaaika mukavaa. Eikä ketään kiinnosta mitä minä söin, tai miten paljon tai miten vähän tai missä järjestyksessä minä söin - millaisilla välineillä tai missä järjestyksessä. Tai saattoi joku kysäistä, että oliko tuo sun lautasella oleva juttu jota juuri suuhusi laitoit niin hyvää - ihan vain, koska ei ehkä seisovan pöydän valikoimasta ollut juuri tuota lajia itse huomannut ja oli utelias sen suhteen kannattaako sitä lähteä hakemaan pöydästä ja ottaako paljon vai vähän juuri tuota ruokaa.

Siinä syömisen ohessa nautittiin toistemme seurasta, naurettiin hyville jutuille ja kumottiin muutamia juomia - eikä maailma hauskan hetken päätteeksi lakannutkaan pyörimästä.

Aamukin koitti ajallaan, eikä taivas tipahtanut niskaan vielä silloinkaan.

Nothing happened.

Paitsi, että edellinen ilta oli todella mukava.

Seura oli edelleen hyvää.

Hotellin sänky erinomaisen pehmeä ja luotu äärimmäisen hyviä unia silmälläpitäen.

Pistäisikö sitä olla pettynyt, että kaikki nämä vuodet minä olen pelnnyt sitä jotakin olematonta kauhistuttavaa katastrofia - sitä joka välittömästi iskee kyntensä minuun, sillä hetkellä kun sallin itselleni pienen rauhallisen ja ilontäyteisen hetken uskaltautuen irroittamaan katseeni muualle siitä kokoaikaisesta itseni ja siinä sivussa koko muun maailman maailman tekemisien ja tekemättä jättämisen kontrolloimisesta,  siitä että ehkäisen kaikin keinoin koko maailmaa valumasta kadotukseen - ja välttellyt kaikin keinoin tälläisiä tilaisuuksia.

Montakohan unohtumatonta hyvää mieltä luovaa hetkeä olen päästänyt sormieni läpi,

ihan vain pelätessäni sitä ei-oikeastaan-yhtään-mitään?

Voisinko saada edes osan tilaisuuksista eteeni uudelleen?

Pliis? Kiitos pliis.

Prettypretty pliis.

Eihän vielä voi olla liian myöhäistä!

Eihän?

Kiitos siitä, että olen löytänyt itsestäni rohkeuden lähteä tälläisille seikkailuretkille mukaan.

Kiitos hyvälle ja turvalliselle seuralle mukavasta matkasta.

OOTD - The Evening Out.
Jokainen tilaisuus, on juuri oikea tilaisuus kauniisti pukeutumiselle.

Ihanat seuralaiset Sanna ja Anniina

Sitten tämä viikon toinen reissu Riika - yhden yön pikavisiitti täynnä työkuvioita ja niiden selvittelyä. Hiukan syöminen tälläkin reissulla pelotti. Tai siis, että entä jos minä hermostun siitä että en saa asiaani sopivasti perille keskustelun toiselle osapuolelle ja sitten siihen päälle vielä ilta yksin yksinäisessä hotellihuoneessa - tälläisiä tilaisuuksia se ahmimishäiriöni on aina rakastanut.

 Varsinkin kun tieto matkasta tuli todella lyhyellä varoitusajalla -  henkinen valmistautuminen oikean lentokenttäbussin sisäistämiseen ja oikealle lennolle oikeaan aikaa itsensä löytämiseen jäi aivan lyhyeksi. Ei sillä, että olisin koskaan osunut väärään lentokenttäbussiin, kun bussjea menee meiltä kentälle kokonaiset yksi tunnissa tai ehkä sittenkin yksi puolen tunnin välein. Enkä ole milloinkaan edes meinannut myöhästyä lentokoneesta - ei ole ollut edes sellaista uhkaa ilmassa. Jokin sisälläni yhä pakonomaisesti panikoi kaikista säännöllisistä ja toistuvista vakioaikataulusta poikkeavista aikataulutuksista. Lentämiseen kun vielä liittyy yksi lisästressitekijä - lähtöselvitykset - jotka nekin osaan tämän kertaista kokemusta rikkaampana nykyisin selvitellä näemmä täysin ongelmitta. Selvitin itseni samalla kertaa sekä meno- että paluulennolle.

Ainoa varma asia Riikan markan suhteen etukäteen oli tiedossa oleva hiljainen ilta hotellihuoneessa. Olen aikaisemmalla työreissulla jo yöpynyt samaisessa hotellissa ja tiesin mitä hotellilta sopii odottaa - yksinkertaista ja vaatimatonta, mutta samalla kuitenkin siistiä ja toimivaa, majoitusta. Ei mitään luksusta, mutta ihan kelvollista ja hyvän mielen takaavaa palvelua. 

 Onnistuivat ennakko-odotusten vastaisesti yllättämään minut hotellin taholta tällä kertaa. Edellisellä vierailullani (kylmässä kesäkuun sadesäässä) olin tiedustellut hotelliin kirjautuessani mahdollisuutta kylpyammeelliseen huoneeseen - silloin valitettavasti yhtään sellaista huonetta ei ollut vapaana. Jostakin käsittämättömästä syystä vastaanoton nuori nainen muisti minut ja kylpyammetoiveeni ja iloisesti huikkasi minulle "Now we give you a room with a bath! The way you like to have your rooms.". Hiljaiseksi veti - enkä oikeastaan osannut muuta kuin hämmentyneenä kiitellä ja sanoa, että todellakin minä kyllä pidän enemmän kylpyammeellisesta huoneesta.

Aika mieletön juttu tämä tälläinen pieni-mutta-samalla-niin-kovin-suuri-ele,

Kuuma kylpy ja kylmä Zero-cola. 

Juuri nyt en tiedä parempaa tapaa nollata levottomina hyörivät tyhjät ajatukset työntäyteisen päivän päätteeksi.

kiitos. kiitos. kiitos.

Rakkaudella,
Sallamari

ps. ai niin se ahminta, miten sen kanssa kävi.
On poissa ja pysyi poissa.
Kuuma kylpy + Zero-cola kombinaatio väsytti sen verran,
että nukahdin aika samointein kylvystä sänkyyn siirryttyäni. Hassunkurisena sivujuonena on vielä paljastettava,  että nukahdin vahingossa TV auki ja siellä uutiskanava päällä.
Hyss, älkää kertoko kenellekään siitä.

Headgears eli tukkaturbaanit

Arkinen perusturbaani valmistuu kahdesta mustasta huivista

Tässäpä se nyt on ystävien ja tuttavien paljon toivoma postaus - voisitsä kirjoittaa niistä sun huiveista ja turbaaneista ja kuinka sä niitä teet, ehkä sä voisit jopa tehdä tutoriaalin siitä miten sä noita juttuja kieputtelen pään ympärille. Jaan ilolla rakkauttani tukkaturbaaneihin nyt täällä blogin puolella. Kuvissa niitä on jonkin verran näkynytkin, tekstien osalta kerron niistä nyt kunnolla ensimmäistä kertaa. Videotutoriaaliakin luvassa myöhemmin - alustavasti nyt ainakin.

Minä rakastan pienempiä ja isompia erilaisia huiveista kiedottuja päähineitä - tämä rakkaus juontaa juurensa jonnekin kauas vuosien, muistan jo teininä yrittäneeni (huonoilla tuloksilla) jäljitellä kuvissa näkemiäni turbaanikampauksia.

Turbaanit ja tukkaan kiedotut huivit ovat mitä näyttävin lisä pukeutumiseen - Missoni is doing it, Chanel has done it. Aikakaudet toistavat itseään - tubaanit palaavat muotiviikkojen näytöslavoille aina uudelleen ja uudelleen. Muotikuvastot Intiassa ja Afrikassa pursuilevat taidokkaasti tehtyjä huiviluomuksia.

Puhumattakaan kaikesta siitä taidokkuudesta, joka luovan huivipäähineen kietomisen suhteen löytyy kulttuureista, joissa naisilla ei ole vaihtoehtoa jokapäiväisen huivinpukemisen suhteen - pakollisen huivituksen ei tarvitse olla missään nimessä tylsää.  If you must, then do it creatively with love. Express yourself -näin tarinoi Youtube kanavallaan eräskin huiviexpertti.

perusturbaanin variaatiot

Minä luon turbaanipäähineeni tämän yhden ja saman perusreseptin mukaan - yhteen turbaanipäähineeseen tarvitaan aina kaksi huivia. Toinen huivi tulee näkymättömiin - se kiedotaan puolivälistä huiva rapakasti pään ympärille samaan tyyliin kuin kietoisit päähäsi pyyhteen tukkaa kuivatessa. Käytän pitkän mallista huivia ja kieputan pään yli jäävästä huivin helmaosasta pitkän pötkylän, jonka kiedon ikään kuin rinkelin muotoon päälaelle pään etuosan alueelle. Voihan tuon donitsin kieputella huivista niskankin puolelle, vähän niinkuin kietoisi tukan nutturalle.

tältä näyttää se piiloon jäävä huivi aseteltuna

Tuo alimmainen huivi toimii kaltaisellani lyhuttukaisella ikään kuin "puuttuvan tukan" korvikkeena antaen juuri sopivasti muhkeutta ja ilmavuutta lopulliselle turbaanille.

Sitten on päällimäisen huivin vuoro. Sitä voikin sitten kieputella vaikka millä tavalla ja koristella lopputuloksen laatikoista löytyneillä koriste-esineillä - mielialan ja tilaisuuden mukaan.

turbaanivariaatiot kirjavista huiveista

Parhaimmat turbaanit syntyvät pitkän mallisista huiveista, vaikka mikä tahansa kankaanpala kelpaa pääsääntöisesti turbaanimateriaaliksi. Nuo kiiltävät juhlaturbaanini koostuvat erikokoisista kimallehileellä koristellun tyllin palasista. Tylliä sai muutamia vuosia sitten Eurokankaan kilotavaralaareista (tuo on siis sitä samaa tylliä, jota Lady Gaga shoppaili mukaansa viimeisellä suomenvireilullaan) - kovasta etsinnästä huolimatta en ole uusia paloja onnistunut löytämään tässä viimeaikoina. On kuulemma kausittain saatavaa tavaraa - jos satutte huomaamaan tuollaista tylliä Eurokankaassa vieraillessanne niin vihjatkaa ihmeessä siitä minulle.

Tämä juhlaturbaani on kasattu mustasta huivista, metrin palasta mustaa glitteritylliä
sekä yhdestä parittomasta vanhasta korvakorusta

Tänään on hyvä julistaa, että tukkaturbaanit ovat tulleet jäädäkseen - ovat yksi tyylii tunnistettavimpia kulmakiviä.
 MyStyleStatement - MySignatureStyle

Ehkä sitä vuosikymmnene päästä katsoo omia kuviaan ja miettii hyvällä tavalla nolostuen, että mitä kummaa sitä onkaan mahtanut noina vuosina ajatellakkaan kun on tuollatavalla pukenut itseään - mutta jos niiksen sitten se kuuluu tärkeänä osana ihmisen kehitykseen.

On elettävä tässä hetkessä - ihmeteltävä noita tuossa hetkessä elämisen ihanuuksia sitten vuosia myöhemmin. Vähän niinkuin isi ja äiti niiden seitsemänkymmentäluvun valokuvissa, joka toisessa kuvassa pönötetään tyylikkyyttä uhkuen neulepoolopaidoissa. Neulepooloissa - for real - näin sitä ajatellaan noista tyylin kulmakivistä nyt reilut neljä vuosikymmentä myöhemmin.

VinkVink kaikille joululahjaa miettiville - pehmeä paketit olisi tosi kiva ylläri.
Mikä tahansa kankaanpala kelpaa, mutta 200x40 kokeinen kivakuosinen kangas olisi tosi iloinen ylläri. Eikä tarvitse olla kenenkään nimen alle brändätty.
Intialaistyylinen pariton roikkukorvis olisi kierrätys lahjoista ykkösin.
- lahjatoivelista päättyy tähän-

Tälläisiä tukkaturbaanikuvioita.

Tutoriaalivideo huivien kieputtelusta on vakavassa harkinnassa - toteutettaneen kun tuo tuikitarpeellinen kuvausapu osuu jonakin päivänä sopivastai hollille. Järkkärikamerassani ei ole videotoimintoa ja kännykkäkameravideon laatu on luvattoman huonoa.
Hyvää ei odota koskaan liian pitkään.

Odotellessa suosittelen Youtuben tarjontaan tutustumista - turban tutorials hakusanalla löytyy.
Pinterest on pullollaan inspiraatiokuvia, eikä pidä tässäkään kohtaan ohittaa sitä totuutt siitä että asian oppii oikeasti parhaiten tekemällä - kokeilun, erehdyksen ja uudelleen onnistuneesti kokeilun kautta.

Odotan innolla kuulevani teidän mietteitä ja ajatuksia näistä tukkaturbaaneista!
Well, whatcha think? 
Onko siellä ruudun toisella puolella joku tukkaturbaaneista aivan hullaantunut?
Vaihdetaanko vinkkejä? Jaetaanko inspiksiä?

Mukavaa maanantaita!

Rakkaudella,
Sallamari

ps. rakkaita terveisiä hyvälle ystävälleni Kirsille,
tämä postaus on omistettu sinulle.

Antaisit mun olla kotikissa verkkareissa

OOTD - kotiskissa verkkareissa.

Radiossa soi kappale jossa laulettiin siitä, miten joku haluaa toiselta luvan saada olla kotikissa verkkareissa. Kerrassaan sopiva kappale tähän päivään - juuri tänään minä en muuta tahdo, kuin olla tuo kotikissa verkkareissa.

Tallinnanreissu oli aivan mahtava (niin mahtava, että siitä on tulossa ihan oma postaus), mutta vastapainoksi noin suurelle määrälle sosiaalista yhdessäoloa mieleni vaati tänään hiljaisuuden täyteistä yksinoloa. Verhojen välistä pilkisti aamulla aurinko, siitä tiesin että tänään pakenen maailmaa ulkoilmaan. Vähäsanainen kirpparikierros - löytönä lämmin A-linjainen tekotukistakki - kauppalapun kera Prismasta perusostokset ja sitten omaan rauhaan ulos käsiksi tarpeellisiin pihatöihin.

Löysin mieleni tarvitseman rauhan pihalta. Vuodenaikaan nähden lämmin aurinkoinen keli, kuulokkeissa Brian Setzer Orcestran joululevy - pientä ristiriitaa kenties. Päivän puuhan kannalta toimiva kompinaatio kaikenkaikkiaan, sillä talveikeliä henkivät iloiset Let it Snow sävelmät muistuttivat lehtien haravoinnin mielekkyydestä - nyt kun mä olen saanut nämä lehdet haravoitua ja pihan harjattua, niin ehkä on vihdoinkin sopiva aika lumelle tulle.

Miten kiitolliselta tuntuukaan kirjoittaa, että mä löydän nykyisin polun sisäisen rauhani äärelle jostakin niinkin yksinkertaisesta jutusta kuin pihan siivouksesta

Sunnuntaipäivä kuvina
1. Pihatöiden työkalukaksikko. Siavat aikaan pari  rakkoa kämmeniin.
2. Ensimmäinen askel kohti joulua - ovikranssi
3. Päivän kirppislöyty - lämmin tekoturistakki kympillä
4. Patrik Borgin ohjeet jääkaapinovessa, muistuttamassa siitä mikä on ravinnon suhteen olellista

Piipahdin pitkästä aikaa vaa'alla tänä aamuna - yllätyin oikeasti. Vuoden kuluessa olen salakavalasti onnistunut siirtymään toivottuun suuntaan kolmella eri kymmenluvulla. Vuosi sitten mietin ahkeasti  elämäntaparemonttiprojektia - sitä miten muutos pitäisi näkyä numeoina - tälläisiä numeroita tuolla päivämäärällä, vähän pienempia seuraavalla. Motivaatiopurkissa helmet siirtyivät kiloja kuvaten purkista toiseen. Ilmassa oli ahkeraa ja sitkeää yritystä.

Huhtikuussa huomasin jumiutuneeni - ajatuksiin, lukemiin ja yrittämiseen.
Omasta mielestäni annoin juuri  nyt kaikkeni - silti keho ei tuntunut tottelevan millään ennalta laadittua elämäntaparemonttiaikataulua.

Pettymys.

Totuus on se, että minä tein taas kaiken niinkuin aina ennenkin - jahtasin jotakin olematonta kieltäytymällä kaikista mahdollisuuksista elää.

Luovutin.

Annoin luvan itselleni päästää irti.
Luopua vaatimuksista ja rajoitteista.

Aloin avoimin mielin tutkimaan kaikkea pelottavaa.
Voisiko avoimin mielin toteutettavalla rakkaudella voittaa mieltä piinaanvan kuolemanpelon?

Pelon siitä, että epäonnistuu taas.
Että rakastaisikin itseään huolimatta siitä onnistuuko vai epäonnistuuko sitä jossakin projektissa tai hankeessa. Että rakastaisikin itseään todella juuri tässä hetkessä juuri tälläisenä.

Tässä minä nyt sitten olen,
puolivuotta myöhemmin.

Itseasissa olen, hämmentävää kyllä, ihan maillillaan alkuperäisen elämäntaparemonttiaikataulun lukuja katsellessani (löysin aikataulupaperin vahingossa vaakaa kaapista nostaessani). Paitsi että salakavalasti tuosta elämäntaparemontin vaatteisiin kätketystä laihdutuskuurista (jep, minä kavala käärme koetin taas keran laihduttaa, mutta tällä kertaa kätkemällä laihdutuksen sellaisiin vaatteisiin että se omaankin korvaa kuulostaisi paljon paremalta - sneaky bitch Sallamai you sneaky bitch)
 sitten vahingossa syntyikin se todellinen elämäntaparemontti ja tuon todellisen elämäntaparemontin suhteen olen edennyt enemmän kuin koskaan villeimmissä kuvitelmissanikaan olen osannut toivoa.

Minähän olen ruvennut elämään.
Olen löytänyt itsestäni niin paljon armollisuutta,
että vihdoinkin olen antanut itselleni luvan elää.

Kaksi kuvaa, vuosi eroa.
Muistutus itselle siitä, että todellinen muutos elämässä syntyy rohkeudesta päästää irti.

Paljon pohdintaa hiljaisena sunnuntai-iltapäivänä.
Paljon aihetta kiitokseen ja kiitollisuuteen.

kiitos. kiitos. kiitos.


Mukavaa sunnuntaita!
Mitenkäs teidän viikonloppu vierähti?

Rakkaudella,
Sallamari

Honey, what's on TV

Huomasin taannoin, että elämässäni on olemassa paljonkin sellaisia asioita joista en ole maininnut täällä blogin puolella vielä sanaakaan. Hassunkuuloinen ajatus jopa itselle, olenhan asennoitunut blogiin siten, että blogi on ikään kuin minulle itsellenikin jonkinlainen realistisen todenmukainen ikkuna elämääni. Sitä kuvittelee kirjoittavansa aivomesti ja rehellisesti aivan kaikesta, kunnes hetkessä huomaan että oikeastaan mä kirjoitan aika pitkälti vain tietyistä asioista.

Now it is time for some change - aika jakaa jotakin täysin uutta.

Tänään puhun rakkaudesta TV-sarjoihin

Minä nollaan itseni ja ajatukseni iltaisin TV-sarjojen ääressä. TV-sarjat ovat minulle se paras ja tehokkain tapa päästää irti päivän tapahtumista ja ottaa hetki aikaa itselle. JunttiPeelle ja minulle tärkein yhteinen hetki päivästä tapahtuu aika usein television edessä.

JunttiPee ja minä istahdamme normi-iltana siinä yhdeksän jälkeen sohvalle kyhnäämään kainaloikkain - jakso tai kaksi teeveesarjaa ja sitten nukkumaan. Teeveen ääressä kyhnääminen on ollut "meidän juttu" aika lailla yhdessäolon alkumetreiltä lähtien - tämä juontaa juurensa kaukaa vuosikymmenen takaa, kun avioliiton ensimmäisinä vuosina teimme kumpikin työtä sellaisessa vuorokausirytmissä että sarjojen seuraaminen TVstä oli lähdes mahdotonta, siinä ajan saatossa tavaksi meille muodostui katsoa kiinnostavia sarjoja DVD-boksien muodossa kainaloikkain kyhnäten aina yhteisien vapaapäivin koittaessa.  

Vuodet kuluvat, DVD-bokseina kerätyt sarjat vaihtuvat Netflix tarjontaa - kainaloikkain sohvalla kyhnääminen TV-sarjojen parissa on ja säilyy. Minut tiukkojen tilanteiden yli kantava voima - yksi sellainen peruspilari elämässä - on tietoisuus siitä, että rankan päivän päätteeksi on luvassa tuttu ja turvallinen muuttumaton juttu - hetki hellyyttä, läheidyyttä ja yhdessä oloa sohvan nurkassa kyhnäten. Aivojen nollausta ja lupa vain olla - olla ajattelematta, pohtimatta tai suorittamatta yhtään mitään. Lupa tuijottaa TV-ruutua aivot narikassa ja nautiskella niskaa rapsuttavan käden kosketuksesta telvisiossa näkyviin seikkailuihin uppoutuessaan.

Parhaat sarjat sisältävät kourallisen toistuvia henkilöhahmoja (jotta aavistuksen heikon kasvomuistin/kasvotunnistuskyvyn omaavakin pysyy mukana henkilöissä), paljon aivotonta actionia, sopivasti draamaa ja vähemmässä määrin opettavaa pohdiskelevaa filosofiaa - toimivat siten kokonaisvaltaisesti täydellisenä aivot-narikkaan -nollausviihteenä.

Ensimmäinen yhdessä JunttiPeen kanssa seuraamani sarja - se josta kaikki alkoi -  on Alias. Koko tuotanto löytyy tänäpäivänäkin kätevästi työhuoneen kirjahyllystä ja on saatavilla kun iskee Alias -mieliteko Sidney Bristow saa minut vieteltyä seikkailuihinsa yhä tänäänkin - 13 vuotta sarjan ensimmäisen jakson julkaisuajankohtaa myöhemmin. Alias kestää katsomisen - uudelleen, uudelleen ja uudelleen - vaikka sarjan edetessä on hetkiä, jolloin sarja ikäänkuin eksyy itseensä ja tiedossa on kymmenien jaksojen verran ei-aivan-niin-laadukasta -viihdettä.

Tällä hetkellä meillä on seurannassa Elementary (suomessa esitetään Holmes NYC -nimellä). Uuden sarjan valitsee aika usein JunttiP (koska en tykkää lukea lukea teeveesarja-arvosteluja - mä löydän uuden sarjan yleensä vasta sitten kun kaikki muut on jo sen katsoneet) - tai no oikeastaan pikemminkin JunttiP esittää vanhan sarjan viimeisien jaksojen aikana ideoita että tälläisestä ja tuollaisesta olen lukenut, että ne voisivat olla hyviä joten voitaisiinko katsoa pilotti vaikka tästä ja jos ei niin sitten katsotaan jakso tuota.

 Lähtökohtaisesti meidän molempien tulee pitää sarjasta, jotta sarja päätyy meidän yhteisen hetken tarjontaan. Osa minua kiinnostavista sarjoista ei innosta JunttiPeetä ja toisinpäin, joten niistä tulee sitten sellainen Minun Juttu jota seuraten nollaa aivojaan niin hetkinä kun toinen on poissa.

Yhteisinä sarjoina katsotaan enemmän seikkailu/supernatural/actionsarjoja  ihmissuhdedraamat, rikossarjat ja Chick Flick -tarinat ovat sitten niitä kokonaan Minun Juttja. Viime vuosina on tullut katsottua aika monipuolisesti sarjoja -  Continum, Sons of Anarchy, Warehouse 13, Grimm. Heroes, Supernatural, Eureka, House, Orange is the New Black, Weeds, Breaking Bad - ihan muutamia suosikkeja tässä nimeltä mainiten.

Tv-sarjoihin liittyen voisi tässä paljastaa salaisuuksiakin - sellaisia oikeita hys-hys juttuja. Minä tykkään katsoa tiettyjä sarjoja uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen - me likes, me watches. Sex and The City sarjan olen katsonut kokonaisuudessaan ainakin neljästi - yksittäisiä jaksoja silloin tällöin varmaan useamminkin. Bones on tullut katsottua kaikkinensa pariin kertaan (tämä sarjahan jatkuu yhä), Housen älyvapaille jutuille ja yllätykselisille Lupus -diagnooseille jaksan nauraa yhä uudelleen ja uudelleen.

JunttiP ei alkuukaan käsitä tätä jo-kertalleen-nähtyjen sarjojen uudelleen katsomisen viehätystä. Ei ole yksi, eikä kaksi kertaa, kun ollaan käyty keskustelu " - Etkö sä oo muka jo nähnyt tota jaksoa? - Joo. Nyt mä katson sen uudelleen kun se oli niin hyvä. - Just."

I still like it.

Isoja aukkoja yleisivistyksessäni löytyy näiden TV-sarjojen kanssa, en nimittäin ole ikinä katsonut ainoatakaan jaksoa tuosta kaikkien hehkuttamasta Game of  Thrones -sarjasta

Never.

 ER -sarjan päätösjakson olen katsonut sen sijaan kahdesti.

Tiedän myös miten päättyy Frendit, Beverly Hills 90210 ja Charmed.

Salkkareiden juonikuvioista ei ole hajuakaan.

 DrWho on ehkä yksi suuri suosikkini ylitse muiden - laadukasta brittiläistä TV-viihdettä. DrWho on yksi niitä harvoja sarjoja jonka fanituotteita olen vakavasti harkinnut hankkivani. Miettikää nyt itse - onko olemassa täydellisempää esinettä kuin Tardis teepannu?

Sellainen olisi aivan ihastuttava joululahja,

eikö?

Nyt olisi hyvä hetki tunnustaa vähän lisää "salaisuuksia". Paljastaa, että minä fanitan myös hassuja kulttimaineeseen nousseita sarjoja - Xena the Warrior Princess, Puffy the Vampire Slayer ja Wonderwoman ykkösinä näistä sarjoista. Ei sovi unohtaa mainita myöskään X-files ja Twin Peaks -sarjoja.

 

Voiko parempaa tarjontaa sellaiselle hiljaiseloviikonlopulle - niitä viikonloppuja kun haluaa vain käpertyä sohvan nurkkaan, tiedättehän - kuin Twin Peaks maratooni?

Pari tuotantokautta Buffyä toimii myös.

 

 

Mitäs sarjoja te seuraatte?

Nyt on muuten oiva tilaisuus suositella jotakin uutta TV-sarjaa minulle.

May I fall inlove with your favorite too?

Mukavaa perjantaita!

Rakkaudella,

Sallamari

You should live everyday like its your birthday.

Hyvää huomenta maailma - kuva napattu varttia yli kuusi aamulla.

Pitkästä aikaa on sopiva hetki päivitellä syömishäiriökuulumisia.

Kerrankin saan aloittaa hyvillä uutisilla - toipumisrintaalla kuuluu pelkästään hyvää. Huolimatta siitä, että viimeisiin viikkoihin mahtuu muutaman saippusarjaepisodin verran dramatiikkaa, syömishäiriön osalta on kuulunut totaalista hiljaiseloa. Asetelmat todella pahoille repsahduksille ja täysivaltaiseen syömishäiriökierteen pariin takaisin luisumiselle ovat olleet elämässäni läsnä vähän kuin tarjottimelle asetettuina. Katastrofeja löytyi ja ilmassa ikäänkuin väreili odotus siitä, että minä tartun tilaisuuteen ja hyppään häiriökäyttäytymisen pariin helpottaaksesi oloasi - Here is your change, ota ja nauti.

Mutta ei, hyppäämisen sijaan minä turvauduin puhumiseen.

Itkin, puhuin ja otin vastaan myötätuntoa sekä lohdutusta.

Suuri kiitos kaikille kuunteleville korville.

Syömisen sijaan itkin itseni läpi pahimman,

sen jälkeen puhuin ja rupesin järjestelmällisesti ratkomaan ja rakantamaan uutta.

Aika moni homma on vielä vailla ratkaisua, 

vaikka paljon on edetty toivottuun suuntaan joka projektissa viimeisen kolmen viikon aikana.

Ensimmäistä kertaa ikinä ei ole edes ahmituttanut. Pikemminkin syöminen on meinannut unohtua The Katastrofin ja muiden pienempien shit-hit-the-fan -projektien lomassa seikkaillessa. Olen joutunut (totutusta poiketen) panostamaan syömiseen - pitämään ajatuksella huolta siitä että syön säännöllisesti ja jokseenkin riittävästi - jotta nälkävelka ei pääse kasvamaan. Hankalimpina hetkinä - silloin kun ääni sisälläni kertoo, että mikään ei maistu miltään ja ruoan voisi huoletta skipata nyt - syön lounaan työkavereiden seurassa. Yksinjääminen lisää skippausvaihtoehdon houkuttelevuutta. Seurapiiri jotenkin takaa sen, että tämän ruokahetken kohdalla ainakin syödään.

Olen herännyt useampana aamuna jotenkin sanattoma ihailemaan sitä vahvuutta joka sisältäni paljastuu. Hämmästelemään sitä, miten pitkälle pahimmasta pisteestä olen matkaan kulkenut.

Miten uskomattoman vahva ja ihmeellinen minä oikeasti olenkaan.

Sallinut itseni ihailun ja antanut luvan vilpittömään kiitollisuuteen.

OOTD - tänään on turbaanipäivä - voimaturbaani ja vahva nainen.
Luvassa lähitulevaisuudessa ihan oma postaus turbaaneille.

Miten kiitollinen olenkaan ihmisistä ympärilläni.
Onnellinen ja kiitollinen työstä ihanasta työyhteisöstä - työarki on pitänyt minua mukavan kiireisenä ja eteen heitettyjen haasteiden kautta valanut salakavalasti valtavan määrän lisää itseluottamusta minuun. Opettanut vaivihkaa antautumaan yhdeksi vahvaksi yhteisön jäseneksi.

Viikonloppuna on luvassa laatuaikaa työtovereisen kanssa, suuntaamme nimittäin huomenna iltapäivästä vuorokauden mittaiselle seminaarireissulle Tallinnaan.

Suonds like a so much fun - ja vielä mitä, minä oikeasti odotan innolla reissua.
Uusi ja vähän hämmentävä juttu, se että minä totean itsekseni odottavani innolla jotakin sosiaalista tapahtumaan. Mutta tiedän, että luvassa on oikeasti kiva reissu ja hauskoja hetkiä. Tiedän, että seura on sellaista jossa minä uskallan antaa itseleni luvan pitää hauskaa - tai ehkä vielä oikeammin muotoiltuna, olen kasvanut viimein sallimaan itselleni hauskanpidon muiden mukana.

Aplodien paikka.

Toipuminen siis ison harppauksen taas edemmällä.
Minä kiitollinen, onnellinen ja ihan julkisesti ylpeä saavutuksestani.

Ite tein.

Omin jaloin olen kävellyt tuolta tänne.
Askel kerrallaan - yksi eteen, toinen eteen, kolmas eteen ja joskus pari taaksepäin. Hitaasti ja varmasti kohti todellisen minäni äänen täyttämää elämää.

Jälleen kerran, omistan päivityksen heille,
jotka tänään sukeltavat syvemmällä.
Ei se ole ikuinen tila - toipuminen on oikeasti mahdollista.

Olenhan minäkin onnistunut,
lupaus siitä että sinä onnistut on vahva.

Love yourself.

Rakkaudella,
Sallamari